Muutaman erikoisen sattuman myötä päädyin taas Berliiniin. Koppasin tutut kiinni ja päädyin esiintymään kolmeen berliiniläiseen tapahtumaan: komediaklubi Kookaburran sunnuntain open mic, Buzz Club ja We are not gemüsed. Kävinpä vielä varmuudeksi yleisön puolella katsojana CCCP Barissa Laugh, Comrade -klubilla.
Kookaburra oli pääosin saksankielinen saksalaiselle yleisölle ja nuo muut kokonaan englanninkielisiä lähes kokonaan ei-saksalaiselle yleisölle. Aika nopeasti kävi ilmi, että tuossa on yllättävän iso ero. Omassa materiaalissani osa jutuista toimi kovaa saksalaisille, ja samat punchlinet saivat kansainväliseltä yleisöltä vain pienet naurut – ja sama toisinpäin.
Kookaburran saksalaisessa open micissä ajattelin, että kun kerran olin lukioaikana ja jatko-opinnoissa pärjännyt ihan asiallisesti saksassa, ymmärtänen ainakin sentään jotain illan saksalaisesta annista. Ajattelin näemmä väärin. Se kuulosti minun korvaani tältä:
Jada jada jada jada jada. Jada jada jada! [isot naurut] Jada jada jada masturbieren! [naurut] Jada jada jada jada HITLER! [isot naurut] Sitten tähän väliin tulee minuutin Hitler-imitaatio, joka kuulostaa Perikato-leffan kuuluisimmalta kohtaukselta. Yleisö nauraa.
Tuosta päättelin, että meikäläisen setin loppupuolelle pelattu varovainen yksittäinen natsiviittaus ei ilmeisesti ole Saksassakaan liikaa. No, eipä se tosiaan ollut liikaa, koska siinä olen uhrina minä hölmönä turistina. Se sai saksalaisilta isot naurut, mutta kansainvälinen yleisö ei tykännyt siitä paljon – vaikkakin sen sai pelastettua hyvin seivereillä.
MC:nä Kookaburran komediaillassa oli viikatemieheksi pukeutunut tyyppi, joka veti koko illan roolihahmossa kommandopipo päässä hupun sisältä puhuen hitaasti lapsekkaalla äänellä. Myöhemmässä osassa settiä hän otti esille nokkahuilun ja soitti sitä. Seuraavassa välissä hän soitti melodikaa. Toimiko tuo muka?
NO TOTTA HITOSSA TUO TOIMI! En tiedä miksi enkä tiedä miten, mutta se toimi ja yleisö nauroi. Vaikuttaa siltä, että sormeni ei ole täysin saksalaisen stand up -komedian pulssilla.
Kookaburrassa juttelin yhden saksalaisen tyypin kanssa, joka oli yllättynyt, kun kerroin, että itse asiassa Suomessa on ihan eloisa stand up -skene, ja myös englanninkielinen moinen. Hän kysyi, että miten ihmeessä Suomessa voi stand up toimia, kun suomalaiset ovat niin vakavan oloisia. Hän ei nähnyt ironiaa siinä, että hän kysyi tuota minulta saksalaisena komiikan harrastajana. En tosin hänelle näyttänyt huvittuneisuuttani, koska olen suomalainen ja tunteeni eivät näy päälle päin.
Buzz Club oli erilainen. Olin käynyt siellä viime reissullakin. Siellä on pääosin ei-saksalainen yleisö, paljon musiikkiakteja komiikan lisäksi ja rento meininki. Ne punchlinet, jotka olivat vaisuja Kookaburrassa, toimivat Buzzissa. Ne, jotka räiskyivät Kookaburrassa, olivat himmeämpiä Buzzissa.
Kolmas reissun vedoistani oli Sameheads-baarin We are not gemüsed -klubissa. Erinomaiset Paul Salamone ja Caroline Clifford vetävät jokaviikkoista englanninkielistä open miciä. Joka viikolla on oma nimensä, joka on vihannesaiheinen sanaleikki jostain leffasta tai levystä ja Facebookissa oleva kutsu, jossa on photoshopattu ko. sanaleikki leffajulisteeseen/levynkanteen. Tällä viikolla oli Schindler’s Leek. Edellisellä viikolla oli Karotten Kid. Sitä ennen OK Cucumber. Saanette kiinni meiningistä. On aika selvää, että tekevät enemmän kuin copypasteavat esiintyjien nimet ja tekevät uuden viikon Facebook-tapahtuman.
We are not gemüsed tapahtuu hipsteribaarin kellarissa, joka on oikeasti kellari (ei kattovaloja, ei maalia betonin päällä seinissä, ei todellakaan paloturvallinen, sisäänpääsy tapahtuu menemällä ensin portaita alas, sitten nuhjuisen betonihuoneen läpi toiseen ikkunattomaan betonihuoneeseen). Tulee vähän samanlainen olo kuin Inglorious Basterdsin kellaribaarissa, paitsi että se kellaribaari ei ollut niin klaustrofobinen kuin We are not gemüsed.
Silti – jumaliste, että on yllättävistä olosuhteistaan huolimatta kova meno. Ilmeisesti joka kerta tuo on klubi enemmän tai vähemmän tukkoon myyty. Koska nauru tarttuu, ahtaassa matalassa tilassa komiikka kukkii.
Hommaa auttaa myös se, että isännät ovat hyvässä vedossa. Näin reissulla Paulin esiintyvän kolmeen kertaan ja Carolinen kahteen kertaan. Tuo kertoo myös siitä, minkä verran tyypit tekevät hommaa.
Siellä kellarissa oli häkellyttävän mukava vetää, vaikka toki tuntemattomalla klubilla vieraalla kielellä avausspotti on pikkuisen tavallista jännittävämpi. Jälkikäteen huomasin, että olin – poikkeuksellisesti – hiukkasen keskimääräistä illan esiintyjää likaisempi ja heitin merkittävästi vähemmän holokaustijuttuja. En ylittänyt yleisön sietokyvyn rajaa, mutta muutamalla myöhemmällä esiintyjällä meni muutama juttu jo hieman liian likaiseksi tuolle yleisölle. Hyviä juttuja, mutta liian auuuuh mennäkseen läpi.
Sen sijaan holokaustijutut eivät vaikuttaneet olevan liian rankkoja. Kaksi esiintyjistä oli käynyt juuri reissulla Auschwitzissä ja kokeilivat siellä kirjoittamiaan uusia juttuja. Yllättävän hyvin upposi. Ilmeisesti tuolla ei ole kovin hyvin hengissä se iänikuinen keskustelu siitä, että mistä voi tehdä komiikkaa ja mistä ei. (Mistä vaan voi tehdä komiikkaa, mutta ei millaisella käsittelytavalla tahansa. Jos vitsin uhri on heikompi, täytyy jutun olla todella timanttinen toimiakseen.)
Kansanmurhien jälkeen otettiin illan kaikki esiintyjät lavalle, kumarrus ja teemalaulun yhteislaulu käyntiin. Totta hitossa niillä on teemalaulu! Roll the credits, we’re done. Takaisin kotiin ja tekemään komiikkaa vaihteeksi suomeksi.
Henry Lehto 