Olin Suomen Stand Up Clubin neljän päivän standup-kurssilla. Nyt se on takana, ja minulla on sellainen olo, että olen saavuttanut jotain.

Sitä ei uskoisi, kuinka hidasta materiaalin kirjoittaminen on. Jo ennen kurssia oli hyvin selvää, että hyvän materiaalin kirjoittaminen on vaikeaa, mutta kirjoittamisen h-i-t-a-u-s yllätti. Oli myös hämmentävää huomata, että aluksi timantiksi luulemansa materiaali ei toimi mitenkään millään tasolla.

Kurssi oli yllättävän voimakas kokemus. Yllätyin siitä, kuinka kurssin alettua aloin koko ajan ajatella, miten kaikesta vastaantulevasta saisi käännettyä standup-vedon. Ensimmäisten muutamien päivien ajan se oli jopa stressaavaa. Huumorimoodi ei kääntynyt pois edes nukkumaan mennessä.

Menin kurssille, koska halusin ylittää itseni. Stand up on aina kiinnostanut, ja ajan myötä fanitus on mennyt vain voimakkaammaksi. Samalla tavalla siinä oli käyvä kuin kitaran kanssa. Kun rock on niin parhautta, eihän sitä voi olla ottamatta kitaraa käteen, oli lahjoja tai ei.

Nyt ensimmäinen etappi on saavutettu ja viiden minuutin yhtenäinen setti on vedetty kurssilaisille ja muutamalle ammattikoomikolle. Seuraava etappi on tehdä se sama avoimessa tilaisuudessa isomman yleisön edessä. Sitä ennen heitän kolmasosan setistä roskiin, ja tiukennan jäljelle jäävää materiaalia.

Tämä ei jää tähän. Minulla ja maailmalla on vielä selvittämättömiä asioita. On vielä paljon ylitettävää.