Aika usein kirjoittaessani ponnauttelen muutaman kaverin kautta jutunraakileita, jotta voin varmistaa, että he käsittävät ne sillä tavalla kuin olen tarkoittanut. Arkoja aiheita käsitellessä väärinkäsityksen vaara roikkuu koko ajan ilmassa. Eikä niitä arkoja aiheita olisi muuten niin mielenkiintoinen käsitellä, mutta niistä usein irtoaa se jännite, joka purkautuu punchlinen kohdalla nauruna.

Olen nähnyt keikkoja, joissa yleisö on kääntynyt esiintyjää vastaan yhden harkitsemattoman vitsin takia. Ei se ole aiheesta kiinni, vaan käsittelytavasta. Jos puhuu naisten tai lasten lyömisestä ”siitäs-sai”-asenteella, aika moni ei ota vitsiä vain vitsinä.

Kerran näin jopa yhden yleisön edustajan vetävän herneet nenään etnisien vähemmistöjen solvaamisesta – ja saavan loppuyleisön puolelleen. Hän nousi ylös ja ilmoitti, että nyt nuo läpät ovat oikeasti rasistisia. Sen esiintyjän keikka oli siinä kohtaa taputeltu.

Pariin kertaan olen kuullut, että omatkin läppäni käsitetään täysin päinvastoin kuin olen ne tarkoittanut. Yksi tyyppi tulkitsi jyrkästi rasisminvastaisen ja rasisteja pilkkaavan jutun rasistiseksi. Suoraan homofobian vastaisen läpän ja homofobeja pilkkaavan jutun voi ilmeisesti tosi vahvalla yrityksellä tulkita homofobiseksi. Sarkasmi on vaikea laji, ja se jättää kuulijallekin tilaa tulkintaan. Pienet muutokset sanavalinnoissa ja kehonkielessä saattavat pyöräyttää jutun toisesta tulkinnasta toiseen äärilaitaan. Kunpa olisin mestari tässä. En ole.

Munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia, joten monet taiteilevat raja-aidalla, jossa on ihan oikea väärinkäsityksen riski. Minäkin. Mitä taitavampi tekijä, sitä pitemmälle hän voi mennä kamassaan. Aiemmassa postauksessa kehuin Louis CK:n taitoa tehdä tätä, ja hehkutin viimeisimmällä kiertueella kuultua ”Of course… but maybe” -läppää. Nyt siitä on verkossakin kunnollinen versio.

Jos jokaisen lauseen tuosta pätkästä tulkitsee suoraan ilman mitään huumoria, se saa Louis’n näyttämään täydelliseltä persläveltä, joka haluaa tappaa lapsesi. Koska hän tekee tuon niin hyvin, on ihan ilmeistä, ettei hän tarkoita sitä niin. Tietenkin. Mutta ehkä…

Comedy Centralilta tuli tänä keväänä Anthony Jeselnikin kymmenosainen sarja The Jeselnik Offensive. Jokaisessa jaksossa käsiteltiin ajankohtaisia aiheita ja vaikeita aiheita mahdollisimman julmalla tavalla. Välillä meni yli ja totesin itsekseni, ettei tuota olisi tarvinnut kenenkään ihmisen ikinä ääneen sanoa. Välillä nauroin ääneen enemmän kuin mitään televisiota katsoessa. Tämä klippi on rajalla, kun Jeselnik, Posehn ja Benson puhuvat AIDSista ja vauvoista. En tiedä, onko tuo jo liikaa. Yhtä kaikki, tuo on mestarillista taiturointia sieluttoman kylmyyden ja hauskuuden välillä.

Liian monet koettavat pelata shokkiarvoa vain shokin takia. Ei sillä ole väliä, onko se juttu shokeeraava vai ei. Kunhan se on hauska, mikä vain menee. Yleisö kyllä kertoo aika nopeasti, ettei pelkkä shokkiarvo lennä. (Tämän takia kuuntelen lähes jokaisen setin jälkikäteen perstaskussa nauhoittaneelta kännykältä.) Kun likainen juttu tippuu naamalleen, se on paljon kauheampaa katsottavaa kuin puhdas juttu, joka nyt ei vaan tänään lähtenyt. Vielä pahempaa on nähdä juttu, joka oikeasti on pohjimmiltaan naisvihamielinen, homofobinen tai rasistinen – eikä se lennä.

En tähtää shokeeraamiseen, eikä minulla ole koskaan ollut setissä mitään järin järkyttävää. Silti joskus tasapainoilen rajalla. Varmasti jonkun mielestä olen mennyt ylikin, vaikkei olisi käsittänyt väärin. Eivät nämä ole kuitenkaan vain vitsejä. Nämä ovat jopa vitsejä.

Tämän postauksen otsikko on lainattu Frank Zappan kokoelma-albumista, johon on kasattu hänen parhaat satiiriset biisinsä. Satiiri on helppo käsittää väärin.

Eri koomikot kirjoittavat juttujaan eri tavalla. Toiset vaan funtsivat ja meuhkaavat juttuja ääneen, kunnes ne toimivat. Toiset tekevät kirurgityötä ja koettavat tehdä tiukan jutun poistamalla jokaisen ylimääräisen tavun ja lisäämällä vielä pari punchlineä sinne väliin, mihin ei luullut enää moisen mahtuvan.

Näin minä kirjoitan. Tämä ei ole paras tai oikea tapa, mutta tämä on se, miten minä veivaan. Haluan jakaa tuskani.

Ensin tulee idea. Sillä hetkellä olen sitä mieltä, että se on paras idea ikinä. Tämä idea esitetään saletisti ihan just Lettermanissa tai Tonight Show’ssa. Raapaisen idean äkkiä Evernoteen ylös ja koetan puristaa siihen jonkinlaista järkeä. Taputtelen itseäni tyytyväisenä olkapäälle. Vähän kun vielä muistaa tuota jatkaa, niin siitä tulee kokonainen juttu.

Unohdan jutun pitkäksi aikaa, kunnes tulee paikka, että pitäisi mennä kokeilemaan uusia juttuja, ja huomaan, ettei ole yhtään loppuun kirjoitettua uutta juttua. Raakiletta ei kehtaa viedä lavalle, joten pitääpä kirjoittaa tuo loppuun. Uh, mitenkäs tuosta nyt keksisi lisää juttuja. Tuijotan tyhjää ruutua, jossa on joku lausepari, joka ei ole hauska, mutta siinä ei myöskään ole mitään järkeä. ”Prinsessat ja Mario yhdistettynä! Jos haluat tulla kohdelluksi kuin prinsessa, tarvitset Super Marion.” (Esimerkki ei ole kuvitteellinen, tuo on muistiinpanoistani. Jos joku keksii, mitä järkeä tuossa on tai miten tuota voisi jatkaa, voi toki kertoa.)

Kirjoittaminen pysähtyy. Kirjoitan viisi eri punchlineä, joista yksikään ei ole lainkaan hauska. En keksi mitään. Tulee tunne, että olen Fennoskandian paskin jätkä. Jätän muistiinpanon sikseen ja teen jotain muuta.

Kaksi päivää myöhemmin, yöllä kello puoli kolme ponnahdan ylös sängystä. Heureka-hetki iskee. ”Totta kai! Siinä jutussa mun pitää ostaa shakkilauta netistä, niin sillä saa heijastettua eteenpäin!” (Tämäkin on todellinen esimerkki.) Tönäisen koneen auki, kirjoitan äkkiä unenhoureissani johonkin muistiinpanon. Koska en ole terävimmilläni, muistiinpano näyttää jokseenkin tältä: ”Lähetti foreshadow dakkikauta netidtä -> yhdistellään”. Seuraavana iltana törmään muistiinpanoon, joka vaikuttaa siltä, että olisin yrittänyt kirjoittaa sokkona juotuani puolen litraa kolmioyskänlääkettä samaan aikaan kun kissa kävelee näppäimistöllä. Pienen mietintähetken jälkeen saan kiinni, mitä olen yrittänyt sanoa. Kirjoitan juttua ja väännän siitä väkisin jonkinlaisen kokonaisuuden, jonka kehtaan esittää.

Käyn lavalla esittämässä jutun, jossa on mielestäni maailman paras oivallus ja liuta vähän nihkeämpää juttua. Kuuntelen jälkikäteen nauhalta, mille porukka nauroi. Porukka ei nauranut maailman parhaalle oivallukselle lainkaan. Tunnen olevani Euroopan Talousalueen paskin jätkä. Huomaan kuitenkin nauhalta, että siellä nihkeämmissä jutuissa yksi juttu toimii kovaa. Poistan maailman parhaan oivalluksen jutusta ja kirjoitan lisää punchlinejä siitä aluksi nihkeältä tuntuneesta ideasta.

Menen kokeilemaan juttua uudelleen lavalle. Aiemmin isot naurut saanut idea ei saa kuin pienen hörähdyksen, kuten myös uudet punchlinet. Tunnen olevani Schengen-alueen paskin jätkä. Huomaan, että sanavalinnat olivat erilaiset kuin ensimmäisellä kerralla. Kirjoitan koko jutun uudestaan enemmän ensimmäistä kokeilua muistuttavilla sanavalinnoilla, tiputan kuolleet punchlinet pois ja puristan pari uutta punchlineä.

Taas on aika kokeilla lavalla. Nyt ne nauravat. Ei tunnu lainkaan siltä, että olisin GMT+2-aikavyöhykkeen paskin jätkä. Möläytän vahingossa jotain improvisoitua jutun keskellä ja sekin saa naurut. Pannaan tuo ylös ja sanotaan seuraavan kerran tarkoituksella.

Sitten hierotaan vielä lisää ja katotaan mikä toimii ja mikä ei, ja minulla on viisi kertomiskertaa myöhemmin juttu, joka elää enää melko vähän. Tämä olisi vissiin hirveästi helpompaa, jos olisi ihan tajuttoman lahjakas, mutta menee tämä näinkin. Välillä tuntuu hyvältä, mutta aika usein tajuaa olevansa aika paska jätkä.