Olin reissussa New Yorkissa ja vetäisin siellä viime reissun tapaan pari open miciä. Pyörittelin jonkun verran tuttuja ja turvallisia juttuja ja jonkin verran kokonaan tätä reissua varten kirjoitettua uutta.

”I prepared to meet you liberal New Yorkers by watching liberal news – or as they are called in Europe – news.”

Koska NYC on kirjava paikka, suurin osa koomikoista kuuluu johonkin vähemmistöön. Silti suomalainen New Yorkissa on niin erikoinen näky, että kommentoidessaan esitystä sukupuolenvaihdosleikkauksen tehnyt voi sanoa suomalaista eksoottiseksi, ja kenenkään mielestä tässä ei ole mitään outoa. Suomalainen kuuluu sellaiseen vähemmistöön, jota ei ole totuttu näkemään.

Toisena iltana huomasin, kuinka harmittomista asioista puhun. Vaikka mustimmissa jutuissa vilahtelee kuolema ja sodat, se kaikki on aika kevyttä, kun vertaa meikäläisen jälkeen vetäneeseen hoikkaan ja kalpeaan tyyppiin. Hän tyhjensi pajatson toteamalla, että häntä harmittaa, kun porukka stereotyypittää, että homomiehillä on AIDS. Hänellä on vasta vain HIV. Sen jälkeen hän puristeli viisi minuuttia huumoria HIV:stä.

Yksikään juttuni kuolemasta ei saa näkemään kuolemaa silmiesi edessä. Tuo tyyppi katsoi lavalla kuolemaa silmiin ja pakotti yleisön nauramaan kuolemalle.

Kävin kahden oman vedon lisäksi katsomassa komiikkaa kahdella klubilla. Dangerfield’s oli ihan hotellimme vieressä, joten sinne oli helppo pölähtää. Ottaen huomioon, kuinka kovaa hintaa Dangerfield’sistä vedetään, se oli pikkuisen nihkeä. (Hinnoittelu: $20 cover, johon saatavilla erilaisia tarjouskuponkeja + 2 drink minimum, juomat maksavat 8 taalasta ylöspäin + tax + 15% gratuity – ja gratuity maksetaan myös coverista.) Koomikot vetelivät aika helppoa lowest-common-denominator -huumoria. Pakasta nousi edukseen erilleen Brian Scott McFadden, joka teki simppeliä materiaalia erinomaisesti.

Varma klassikko Comedy Cellar sen sijaan oli eri maailmasta. Siellä oli perusmaanantai-ilta. Illan veti yksi parhaista MC’istä, jonka olen nähnyt, Ardie Fuqua. Lineup oli puhdasta timanttia (ja hei, tämä oli tavallinen maanantai, ei mikään spessushow): Nick Griffin, Judah Friedlander, Keith Alberstadt, Dave Attell, Godfrey ja Wyatt Cenac. Sitten oli vielä yksi hauska nainen, jonka nimen autuaasti unohdin. En ole sovinisti, hänellä oli vain niin yleinen nimi, ettei jäänyt mieleen.

Aiemmin en hirveästi lämmennyt Judah Friedlanderin hahmokomiikalle. Paikan päällä Judah ei hirveästi vetänyt materiaalia, vaan improvisoi ison osan settiä. Aika siivu setistä oli presidenttiteemalla, jokseenkin tähän tapaan. Vapaamuotoisempi rakenne teki tuosta loistavaa ja illuusio improvisaatiosta pysyi. Veikkaisin, että on aikamoisen määrän matskua valmistellut aiheesta.

Vaikka tuo kattaus olisi ollut ihan pelkältäänkin huikea, siihen päälle tuli vielä ilmoittamatta paikalle Aziz Ansari vetämään parikymmentä minuuttia, ilmeisesti kokeilemaan uutta materiaalia. Meinasin laskea alleni. Olin kytännyt, että josko Aziz Ansarin keikka olisi juuri matkan aikana, mutta eipä ollut. Vuori-Muhammed -probleema ratkesi siten, että Aziz tuli sinne, missä minä olen. Arvostan. Aziz tyhjensi pajatson.