Naurun Tasapaino – onneksi tasapainossa

Naurun Tasapaino -komiikkakilpailun ensimmäinen jakso tuli eilen televisiosta. Jos missasit, YLE Areena palvelee.

Stand up -komiikka on niin hankala genre pyöräyttää pois klubeilta ja televisioon, että tämän ohjelman olisi voinut tupeloida ihan tuhat-nolla. Katsoin ensimmäisen jakson ja olin helpottunut. Homma toimi, onneksi. Onneksi tämä oli tasapainossa, eikä mennyt realityhörhöilyksi, kuten brittiläinen versionsa. On mahtavaa, että stand upista ei tehty myötänolouskilpailua ja realitynöyryytystä. Laiskempi ja vähemmän komediaa arvostava tuottaja olisi herkästi tehnyt sen.

Koska tämä on näin positiivisesti tehty, tämä saattaa tuoda valtavirran porukkaa syksyllä klubeille ja antaa alkusysäyksen aloittaa komiikan tekeminen. Mitä enemmän porukkaa aloittaa, sitä enemmän siivilöityy uusia kovia tekijöitä.

Ohjelmasta ei käy yleisölle ilmi, on se, kuinka yllättävän paljon on viisi minuuttia kokonaan uutta hyvää materiaalia viikossa annetusta aiheesta. Jos tuota ei tiedä, ei pysty arvostamaan onnistumisia tuossa ohjelmassa niin paljon kuin pitäisi. Viisi minuuttia hyvää materiaalia tarkoittaa, että tyypillisesti nauratat yleisöä parikymmentä kertaa. Parikymmentä kertaa yhdestä ja samasta teemasta? Viikon aikana tuollainen matsku kasaan? On se tehtävissä, muttei se helppoa ole. Siksi pitää todeta, että hyvä tyypit, hyvin te vedätte.

Olen ehtinyt treeniklubeilla kuulla materiaalia, jota kilpailijat ovat käyneet koeajamassa. (Eivät ne ole kertoneet, että se on tuota ohjelmaa varten, mutta maagisesti ohjelmassa mukana olevia tuntuu kiinnostavan täsmälleen sama teema noin viiden minuutin verran samoihin aikoihin.) Osa siitä matskusta on ollut niin timanttista, että täytyy todella nostaa hattua. Osa ei, mutta onhan se selvä, ettei kaikki kokeiltava materiaali voi olla timanttista.

Yle oli ystävällinen ja pani tuomareiden mielestä päivän kaksi parasta vetoa Youtubeen. Kas tässä:

Ensimmäisen jakson vetojen perusteella meillä on kaksi ennakkosuosikkia. Tommi Tuominen ja Tomi Walamies pistivät viisiminuuttiset (ks. yllä), jotka ovat yhtä hyvää kamaa kuin tyyppien normaalit setit. Jos työmoraali ja asenne pysyy kohdallaan koko kisan ajan, noilla meiningeillä mennään tässä kamppailussa pitkälle. Toisaalta, jos kerran tupeloi ja pistää yhden jakson vasemmalla kädellä, leikki voi loppua juuri siihen. Siitä tulisi hyvää realitydraamaa, joten ohjelmantekijöillä on iso intressi näpäyttää heti kun vähänkin löysää.

Odotan innolla seuraavan lauantain vetoa. Se vedetään sokeille. Toivottavasti kukaan kilpailijoista ei tee sitä hassia, että suhtautuu säälivästi yleisöönsä. Se on automaattinen pudotusuhka samantien.

Onnea matkaan, tyypit. Tehkää hyvää telkkaria.

Minkä verran yleisöä voi rajata ulos?

Mitä suositumpi olet, sitä erikoistuneempaa komiikkaa voi tehdä, koska on oma yleisö. Jos ei ole suosittu, ei voi rajata kovin isoa osaa yleisöstä ulos.

Tämä tuli harvinaisen konkreettisesti mieleen, kun kuuntelin Marc Maronin kissojen (oikeasti Eddie Pepitone, Sean Conroy ja Amber Kenny) omaa podcastia, jonka hauskuus vaatii sen, että tuntee sekä Maronin persoonana, Maronin podcastin että Maronin telkkarishow’n. Mielellään täytyy pitää jonkin verran kissoistakin. Minusta tuo on hyvää kamaa, mutta en tiedä, kuinka monta kymmentä ihmistä maan päällä on, jotka jakavat mielipiteeni.

https://soundcloud.com/pod-cats/episode-1-cat-ranch-chaos

https://soundcloud.com/pod-cats/episode-2-catty-on-the-kitty

https://soundcloud.com/pod-cats/episode-3-cat-a-rising-star

Ai joo, meikäläisen kissalla on Twitter-tili. Matkani Suomen Marc Maroniksi on enää päihdeongelmaa, kymmentä vuotta, kovaa työntekoa ja lahjakkuutta vaille.

Hetki Kirjailijanpuistossa

Kesän ensimmäinen kunnolla aurinkoinen sunnuntai tarjoaa ensimmäiset auringonottokelit. Menen Kirjailijanpuistoon kirjoittamaan uusia stand up -juttuja. Kalpeita rumia miehiä ja lähes yhtä kalpeita kauniita naisia makaa nurmikolla.

Tuulee lännestä, mutta takanamme oleva Kelan suuri pääkonttori suojaa meitä tuulelta. Viisimetrinen Neuvostoliiton lippu Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen seinässä tuijottaa meitä. En ole ihan varma, olemmeko vielä eurooppalaistuneet, vai vieläkö Kekkosslovakia on täällä. Tätä miettiessäni mies ajaa kitisevällä Jopolla ohitseni pitkin Minna Canthin katua.

Koetan teeskennellä mannereurooppalaista, joten juon Radleria (alk. 2,0 til-%). Radler toimii siten, että assosioin hieman vapaammin, mutten ole puistokeikan jälkeen hirveässä päreessä.

Koetan kehittää uusia puncheja juttuihin ja yhdistää vanhoja juttuja toisiinsa. Työstän elokuvajuttua. Eilen Kaurismäen kotikaupungissa Karkkilassa kerroin tämän jutun: ”Angry Birds on todella suomalainen tarina, koska siinä kaikkia päähenkilöitä koko ajan vituttaa. Ja kukaan ei puhu sanaakaan! Jos ne vielä polttaisi tupakkaa, se olisi Kaurismäen elokuva.” Naurujen jälkeen eturivissä istuva harmaantuva rouva ilmoittaa lakonisesti: ”Kaurismäen elokuvissa ei puhuta paljon.” ”Se on siinä juuri se vitsi”, vastaan – ja sillä hetkellä ymmärrän, miksi Kaurismäki tuntee täällä olonsa kotoisaksi.

Jutut etenevät hiljalleen. Kyllä näistä jotain lopulta tulee. Avaan Päivi Räsäsen Wikipedia-sivun ja jatkan ideointia.