Työkaverini esitti taannoin erittäin hyvän kysymyksen. Hän kysyi, onko lopullinen maalini standuppia tehdessä jossain pidemmällä kuin standupissa, esimerkiksi näyttelijänä tai televisiossa.

Ei ole, enkä ollut tajunnut edes ajatella asiaa noin. Nyt tajusin.

Maalini on siinä, että haluan tehdä standuppia mahdollisimman hyvin ja mahdollisimman isosti, eikä siinä, että se olisi astinlauta johonkin muuhun. En ole järin kaksinen näyttelijä, enkä halua jättää päivätöitäni. Tosin ajatus omasta talkshow’sta olisi hauska, mutta lähinnä vain ajatuksen tasolla. Vaikka se on toki houkuttelevaa, ajatuksen konkreettiseksi tekeminen olisi vähän liian hankala ja luultavasti aivan liian haastava, ellei mahdoton temppu. Vähän samalla tavalla kuin vuoden 1990 Madonnan pokaaminen. (Outoa, että kaikista maailman ihmisistä juuri Vanilla Ice onnistui tuossa, ja on omia irtonaisia ohjelmiakin tehnyt.)

Tuo kysymys konkretisoitui, kun törmäsin viikko sitten koomikoille suunnattuun YLEn koekuvauskutsuun, jossa oli lueteltu liuta standup-koomikoita, joista oli tullut TV-juontajia (Tracey Ullman, Ellen DeGeneres, Jon Stewart). Jätin väliin, koska aika tai minä emme ole kumpikaan vielä kypsiä. Standupin teko nuhjuisissa klubeissa ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi on aivan loistavaa, enkä tahdo vielä muuta kuin lisää ja paremmin sitä samaa.

Standup on luonteva osa sitä samaa, joka alkoi 90-luvun loppupuolella, kun jostain kumpusi tarve muotoilla kirjaimia lauseiksi ja lauseita pikkuisen vinksahtaneiksi kolumneiksi. En niillä maksanut kuin ehkä kuukauden ruuat opiskelijabudjetilla, eikä niistä (edes opiskelijan) tuntipalkoille päässyt, mutta perkeles, se oli vain pakko kirjoittaa.

Eipä ilman sanomisen pakkoa muuten tulisi tätä blogiakaan tehtyä tai noustua kerta kerran jälkeen lavalle kokeilemaan, josko se uusi juttu toimisi, vai seuraako vain jäätävä hiljaisuus.