Vertaan aika usein stand up -komiikkaa ja musiikkia. Teen molempia – samalla tavalla niitä tekemään ajatuneena, samasta syystä ja samalla meiningillä.
Lapsena kuulin rokkia ja pidin siitä kuin mielenvikainen mannapuurosta. Kasvoin hieman vanhemmaksi ja tajusin, että tätä voi ihan ihminenkin tehdä. Niin kuin esimerkiksi minä! Otin kitaran 13-vuotiaana käteen, ja kävin hakkaamaan. Hitaasti, mutta varmasti paranin, vaikken vieläkään mikään kummoinen ole. Muutamia bändejä olen ollut mukana viemässä kehdosta hautaan, ja parhaillaan on yksi viritys käynnissä, joka kuulostaa lupaavalta.
Aikuisempana kuulin stand up -komiikkaa. Lämpenin aika nopeasti sille. 90-luvun Suomessa stand up ei ollut kovin pinnalla. Sain hankalasti hankittua Bill Hicksin levyt. George Carliniakin oli saatavilla, mutta eipä paljon muuta. Tuo tapahtui kymmenen vuotta ennen Youtuben leviämistä, joten nykykorvaan tuo kuulostaa hankalalta, mutta niinpä kuulostaa moni muukin asia siltä ajalta. Lopulta oivalsin, että tätähän voi ihan ihminenkin tehdä – kuten esimerkiksi minä.
Kasailin monta vuotta jutunraakileita, ja lopulta päätin mennä stand up -kurssille. Tällaisissa fiiliksissä olin siitä 2009.
Kurssin iso anti oli se, että vahvisti, etten ollut kuutamolla, ja se antoi muutaman tärkeän oikeaan suuntaan tönäisyn, sekä puski minut pari viikkoa myöhemmin ensimmäiselle keikalle. Ensimmäinen keikka oli timanttia. Toinen keikka oli ehkä paskin keikka, jonka olen ikinä vetänyt.
Reilu 250 keikkaa myöhemmin, tämä on siistiä. Rokissa minulla on aika pitkä matka samoihin määriin. Molemmat ovat mahtavaa. Adrenaliinipurske, joka tulee, kun astuu spottien alle, on molemmissa hyvin samanlainen. En hae kummastakaan elantoa, ja jokainen euro, joka sieltä tulee, on lahja, mutta en ole siinä rahan takia. Jos minut tilataan rokkikeikalle soittamaan firman bileisiin covereita, sanon ei. Jos minut tilataan vetämään komiikkaa firman bileisiin, sanon ei. Entä jos on tarjolla show, jossa pääsee vetämään omia biisejä kuppaisessa räkälässä tai omia vitsejä ilman rajoituksia semikelvollisessa klubissa? Olen jo matkalla.
Siinä on iso ero, tekeekö musiikkia tai komiikkaa siksi, että haluaa olla muusikko tai koomikko vai siksi, että tykkää sen tekemisestä. Jos haluaa olla jotain, silloin metsästää elämäntyyliä sekä arvostusta ja jos haluaa oikeasti tehdä jotain on viihteen käsityöläinen rakkaudesta lajiin. On helppo arvata, kumpi lähestymistapa tuottaa helpommin parempaa musiikkia ja komiikkaa.
En tee näitä rahan takia, sitä varten on päivätyöt. Teen näitä siksi, että se on sitä, mistä saan kicksit. Olen siinä mielessä onnekas, että saan myös päivätyöstä kicksini. En halua lopettaa päivätöitäni, koska rakastan myös niitä. Se vapauttaa. Ei tarvitse tähdätä bändiä mahdollisimman moneen vetoavaksi eikä kirjoittaa vitsejä sellaisiksi, että ne toimisivat myös konservatiivisen insinööritoimiston kesäpäivillä. Kaikki kunnia heille, jotka osaavat ja haluavat moista tehdä, mutta minä teen näitä kahta vain siksi, että rakastan niitä.
Henry Lehto 