Päivälleen kymmenen vuotta sitten tein ensimmäisen stand up -keikkani. En olisi arvannut, millainen matka siitä alkaa. Sinun ei tarvitse arvata, millainen matka, koska voit lukea sen tuosta alta. Hirviömäinen määrä tekstiä tulossa, pane vertauskuvallinen turvavyö kiinni. 15.4.2009 se alkoi.

Ensimmäinen keikka meni hyvin, koska olin panostanut siihen paljon. Vähäks siistiä. Toinen keikka käytännössä samalla materiaalilla meni ihan penkin alle millä tahansa mittarilla. Kahden keikan kohdalla olin ehtinyt käydä sekä korkealla että aivan täysin pohjalla. En kuitenkaan niin pohjalla, ettenkö olisi onnistunut kaapimaan itseäni lattialta kasaan kolmatta vetoa varten. Sen jälkeen olen noussut lavalle viitisensataa kertaa. Edelleen on nälkä tehdä.

Alkuaikoina eräs tuttava kysyi, käytänkö stand upia astinlautana johonkin muuhun. Ennen kuin kuulin tuon kysymyksen, en ollut edes ajatellut moista. Ei se ollut mikään välivaihe tai väline. Se oli tasan se, mitä halusin tehdä.

Onhan se nyt mahtavata, kun iso porukka ihan siinä silmien edessä nauraa sinun keksimillesi jutuille, jotka sinä esität apunasi vain spottivalo, äänentoisto ja kyky/halu ottaa riski epäonnistumisen häpeästä. Angloamerikkalainen pitäisi sitä parhaana juttuna sitten viipaloidun leivän, mikä osoittaa kuinka mainiota se on, ja kuinka huonoja jotkut ovat käyttämään leipäveistä.

Halusin tehdä huumoria mahdollisimman hyvin huumorin itsensä takia. En minä halunnut tehdä kompromisseja, että saisi nopeita voittoja tai rahastettua. Yksi olennainen rajoite kuitenkin oli ennen ja on tulevaisuudessakin. Pidän päivätyöstäni. Lisäksi normiduuneissani on näkyvissä kiinnostavia asioita seuraavan 30 vuoden aikana ja kuukausipalkkakin napostaa, joten en ikinä – toisin kuin moni – elätellyt toivetta lopettaa päivätyöt. Enkä koskaan halunnut tinkiä siitä, mitä päivisin teen.

Stand upissa minua aina kiinnosti kaikkein eniten vitsien kirjoittaminen. Siksi aloitin siitä aiheesta podcastinkin. (Hae podcast-ohjelmallasi tai Spotifyllä “Takaisin Kirjoituspöydälle” tai “Henry Lehto” tai mene tuonne.) 30 keskimäärin reilun tunnin jaksoa takana, joten jos sinulla on 40 ylimääräistä tuntia, käväisepä kuuntelemassa.

Kirjoittamisesta tuli rutiinia ajan oloon. Pääsin sen kynnyksen yli, että annetusta aiheesta voin kirjoittaa jutun ilman, että odotan ylhäältä saapuvaa jumalaista inspiraatiota. Riittää, että on deadline. Omanlainen jumalainen inspiraatio sekin. Olisihan se tosin hölmöä tällaisessa hankkia itselleen deadlinejä.

Joten: hankin itselleni deadlinejä. En ihan täysin suunnitellusti, tosin. Eräänä iltana helmikuussa neljä vuotta sitten istuin perjantai-iltana koneen ääressä, ja Tuomas Hesarin Uutisraportista pyysi palautetta. Kävi näin ja samana iltana minut rekrytoitiin Uutisraporttiin, jota kirjoitin siitä hetkestä eteenpäin yhtä jaksoa lukuunottamatta ohjelman maallisen vaelluksen loppuun asti. 

Kun kirjoitin enemmän ohjelmalle, aloin matkustaa keikkojen perässä vähemmän. Parempi minuutteja lavalla/minuutteja autossa -suhde alkoi kiinnostaa, vaikka käytin enemmän aikaa huumoriin kuin ennen.

Uutisraportissa oli hauskaa. Joskus se oli myös erikoisella tavalla mainiota, koska kerran jotenkin päädyttiin top kolmoseen Bonnierin Suuren Journalistipalkinnon saajaksi kategoriassa vuoden journalistinen teko. Oli ihan hiton outoa. En osannut odottaa tuota. Opettelin solmimaan rusettisolmunkin ihan vain tuota gaalaa varten. Kaikkeen sitä joutuu.

Kaksi ja puoli vuotta sitten sairastuin vakavasti (en halua jättää tähän mitään cliffhangeria: olen täysin terve nyt, ei huolta). Koska teen huumoria huumorin itsensä vuoksi ja olin Tig Notaroni kuunnellut, kirjoitin sairastumisesta ensimmäiset vitsit Haartmanin sairaalan odotushuoneessa, vain hetkeä ennen kuin minulla todettaisiin syöpä. Kahdeksan päivää myöhemmin vedin lavalla ensimmäiset kymmenen minuuttia tuosta aiheesta. Siitä hetkestä vuoden loppuun vedin 19 keikkaa tuosta aiheesta ja otin siitä yliotteen. Sen jälkeen olin valmis panemaan sen materiaalin hyllylle ja palaamaan normaaliin päiväjärjestykseen. En halunnut maalata itseäni nurkkaan ja profiloitua vain tuohon. Ei se Tig Notaronkaan uusi materiaali tätä aihetta käsittele.

Jonkin aikaa tuon jälkeen Uutisraportti loppui. Totesin, että onpa nyt enemmän aikaa kirjoittaa itselleni materiaalia. Olin väärässä.

Uutisvuodosta kyseltiin, että tulenko kirjoittamaan. Tietenkin tulen, koska tätä haluan tehdä. Katsoin televisiosta, kun lauantai-iltaisin yllättävän iso osa kansasta katsoi vitsejäni. Oli ihan hiton outoa. Uutisvuoto söi tunteja enemmän kuin Uutisraportti, joten himmasin vähän keikkatahtia, koska päivätöistä en halunnut tippaakaan karsia, enkä muuta elämääkään lopettaa.

Useampi kuin muutama on kysynyt, miten minulla on aikaa tuohon ja sitten vielä rokkitouhuihin. Vastaus on simppeli: säntillinen kalenterointi ja lapseton elämä. Perheettömän on pakko tykittää. Aikaa on siihen, mihin sitä panee.

Kahden intensiivisen kirjoituskauden jälkeen Uutisvuoto loppui. Totesin, että onpa nyt enemmän aikaa kirjoittaa itselleni materiaalia. Olin väärässä.
Noin Viikon Studiosta kyseltiin, että tulenko kirjoittamaan. Tietenkin tulen, koska tätä haluan tehdä. 

Yhtäkkiä yllättäen Uutisvuoto palasi, nyt eri kanavalla vain. Totesin, että onpa nyt vähemmän aikaa kirjoittaa itselleni materiaalia. Tietenkin menin tekemään, koska sitä haluan tehdä.

Vaikka tämän kevään olen ihan tietoisesti ja tahallani tehnyt vähän vähemmän keikkoja, tämän pitkän kirjoituksen alussa mainittu stand upin nälkä ei ole yhtään hellittänyt. Kalenterissa on monta tuntia varattuna huumorin kirjoittamiselle, mutta se menee vielä parin jakson ajan muihin suihin. 

Kun toukokuu tulee, kirjoitan taas enemmän itselleni ja koetan saada jotain muistettavaa aikaan. Ehkä taas pari jaksoa podcastiakin kätilöin maailmaan.

Hyvä, että tuli aloitettua stand up. Nyt osaan kirjoittaa vitsin ja solmia rusetin.