Eri koomikot kirjoittavat juttujaan eri tavalla. Toiset vaan funtsivat ja meuhkaavat juttuja ääneen, kunnes ne toimivat. Toiset tekevät kirurgityötä ja koettavat tehdä tiukan jutun poistamalla jokaisen ylimääräisen tavun ja lisäämällä vielä pari punchlineä sinne väliin, mihin ei luullut enää moisen mahtuvan.
Näin minä kirjoitan. Tämä ei ole paras tai oikea tapa, mutta tämä on se, miten minä veivaan. Haluan jakaa tuskani.
Ensin tulee idea. Sillä hetkellä olen sitä mieltä, että se on paras idea ikinä. Tämä idea esitetään saletisti ihan just Lettermanissa tai Tonight Show’ssa. Raapaisen idean äkkiä Evernoteen ylös ja koetan puristaa siihen jonkinlaista järkeä. Taputtelen itseäni tyytyväisenä olkapäälle. Vähän kun vielä muistaa tuota jatkaa, niin siitä tulee kokonainen juttu.
Unohdan jutun pitkäksi aikaa, kunnes tulee paikka, että pitäisi mennä kokeilemaan uusia juttuja, ja huomaan, ettei ole yhtään loppuun kirjoitettua uutta juttua. Raakiletta ei kehtaa viedä lavalle, joten pitääpä kirjoittaa tuo loppuun. Uh, mitenkäs tuosta nyt keksisi lisää juttuja. Tuijotan tyhjää ruutua, jossa on joku lausepari, joka ei ole hauska, mutta siinä ei myöskään ole mitään järkeä. ”Prinsessat ja Mario yhdistettynä! Jos haluat tulla kohdelluksi kuin prinsessa, tarvitset Super Marion.” (Esimerkki ei ole kuvitteellinen, tuo on muistiinpanoistani. Jos joku keksii, mitä järkeä tuossa on tai miten tuota voisi jatkaa, voi toki kertoa.)
Kirjoittaminen pysähtyy. Kirjoitan viisi eri punchlineä, joista yksikään ei ole lainkaan hauska. En keksi mitään. Tulee tunne, että olen Fennoskandian paskin jätkä. Jätän muistiinpanon sikseen ja teen jotain muuta.
Kaksi päivää myöhemmin, yöllä kello puoli kolme ponnahdan ylös sängystä. Heureka-hetki iskee. ”Totta kai! Siinä jutussa mun pitää ostaa shakkilauta netistä, niin sillä saa heijastettua eteenpäin!” (Tämäkin on todellinen esimerkki.) Tönäisen koneen auki, kirjoitan äkkiä unenhoureissani johonkin muistiinpanon. Koska en ole terävimmilläni, muistiinpano näyttää jokseenkin tältä: ”Lähetti foreshadow dakkikauta netidtä -> yhdistellään”. Seuraavana iltana törmään muistiinpanoon, joka vaikuttaa siltä, että olisin yrittänyt kirjoittaa sokkona juotuani puolen litraa kolmioyskänlääkettä samaan aikaan kun kissa kävelee näppäimistöllä. Pienen mietintähetken jälkeen saan kiinni, mitä olen yrittänyt sanoa. Kirjoitan juttua ja väännän siitä väkisin jonkinlaisen kokonaisuuden, jonka kehtaan esittää.
Käyn lavalla esittämässä jutun, jossa on mielestäni maailman paras oivallus ja liuta vähän nihkeämpää juttua. Kuuntelen jälkikäteen nauhalta, mille porukka nauroi. Porukka ei nauranut maailman parhaalle oivallukselle lainkaan. Tunnen olevani Euroopan Talousalueen paskin jätkä. Huomaan kuitenkin nauhalta, että siellä nihkeämmissä jutuissa yksi juttu toimii kovaa. Poistan maailman parhaan oivalluksen jutusta ja kirjoitan lisää punchlinejä siitä aluksi nihkeältä tuntuneesta ideasta.
Menen kokeilemaan juttua uudelleen lavalle. Aiemmin isot naurut saanut idea ei saa kuin pienen hörähdyksen, kuten myös uudet punchlinet. Tunnen olevani Schengen-alueen paskin jätkä. Huomaan, että sanavalinnat olivat erilaiset kuin ensimmäisellä kerralla. Kirjoitan koko jutun uudestaan enemmän ensimmäistä kokeilua muistuttavilla sanavalinnoilla, tiputan kuolleet punchlinet pois ja puristan pari uutta punchlineä.
Taas on aika kokeilla lavalla. Nyt ne nauravat. Ei tunnu lainkaan siltä, että olisin GMT+2-aikavyöhykkeen paskin jätkä. Möläytän vahingossa jotain improvisoitua jutun keskellä ja sekin saa naurut. Pannaan tuo ylös ja sanotaan seuraavan kerran tarkoituksella.
Sitten hierotaan vielä lisää ja katotaan mikä toimii ja mikä ei, ja minulla on viisi kertomiskertaa myöhemmin juttu, joka elää enää melko vähän. Tämä olisi vissiin hirveästi helpompaa, jos olisi ihan tajuttoman lahjakas, mutta menee tämä näinkin. Välillä tuntuu hyvältä, mutta aika usein tajuaa olevansa aika paska jätkä.
Henry Lehto 