Berliiniläistä komediaa

Muutaman erikoisen sattuman myötä päädyin taas Berliiniin. Koppasin tutut kiinni ja päädyin esiintymään kolmeen berliiniläiseen tapahtumaan: komediaklubi Kookaburran sunnuntain open mic, Buzz Club ja We are not gemüsed. Kävinpä vielä varmuudeksi yleisön puolella katsojana CCCP Barissa Laugh, Comrade -klubilla.

Kookaburra oli pääosin saksankielinen saksalaiselle yleisölle ja nuo muut kokonaan englanninkielisiä lähes kokonaan ei-saksalaiselle yleisölle. Aika nopeasti kävi ilmi, että tuossa on yllättävän iso ero. Omassa materiaalissani osa jutuista toimi kovaa saksalaisille, ja samat punchlinet saivat kansainväliseltä yleisöltä vain pienet naurut – ja sama toisinpäin.

Kookaburran saksalaisessa open micissä ajattelin, että kun kerran olin lukioaikana ja jatko-opinnoissa pärjännyt ihan asiallisesti saksassa, ymmärtänen ainakin sentään jotain illan saksalaisesta annista. Ajattelin näemmä väärin. Se kuulosti minun korvaani tältä:

Jada jada jada jada jada. Jada jada jada! [isot naurut] Jada jada jada masturbieren! [naurut] Jada jada jada jada HITLER! [isot naurut] Sitten tähän väliin tulee minuutin Hitler-imitaatio, joka kuulostaa Perikato-leffan kuuluisimmalta kohtaukselta. Yleisö nauraa.

Tuosta päättelin, että meikäläisen setin loppupuolelle pelattu varovainen yksittäinen natsiviittaus ei ilmeisesti ole Saksassakaan liikaa. No, eipä se tosiaan ollut liikaa, koska siinä olen uhrina minä hölmönä turistina. Se sai saksalaisilta isot naurut, mutta kansainvälinen yleisö ei tykännyt siitä paljon – vaikkakin sen sai pelastettua hyvin seivereillä.

MC:nä Kookaburran komediaillassa oli viikatemieheksi pukeutunut tyyppi, joka veti koko illan roolihahmossa kommandopipo päässä hupun sisältä puhuen hitaasti lapsekkaalla äänellä. Myöhemmässä osassa settiä hän otti esille nokkahuilun ja soitti sitä. Seuraavassa välissä hän soitti melodikaa. Toimiko tuo muka?

NO TOTTA HITOSSA TUO TOIMI! En tiedä miksi enkä tiedä miten, mutta se toimi ja yleisö nauroi. Vaikuttaa siltä, että sormeni ei ole täysin saksalaisen stand up -komedian pulssilla.

Kookaburrassa juttelin yhden saksalaisen tyypin kanssa, joka oli yllättynyt, kun kerroin, että itse asiassa Suomessa on ihan eloisa stand up -skene, ja myös englanninkielinen moinen. Hän kysyi, että miten ihmeessä Suomessa voi stand up toimia, kun suomalaiset ovat niin vakavan oloisia. Hän ei nähnyt ironiaa siinä, että hän kysyi tuota minulta saksalaisena komiikan harrastajana. En tosin hänelle näyttänyt huvittuneisuuttani, koska olen suomalainen ja tunteeni eivät näy päälle päin.

Buzz Club oli erilainen. Olin käynyt siellä viime reissullakin. Siellä on pääosin ei-saksalainen yleisö, paljon musiikkiakteja komiikan lisäksi ja rento meininki. Ne punchlinet, jotka olivat vaisuja Kookaburrassa, toimivat Buzzissa. Ne, jotka räiskyivät Kookaburrassa, olivat himmeämpiä Buzzissa.

Kolmas reissun vedoistani oli Sameheads-baarin We are not gemüsed -klubissa. Erinomaiset Paul Salamone ja Caroline Clifford vetävät jokaviikkoista englanninkielistä open miciä. Joka viikolla on oma nimensä, joka on vihannesaiheinen sanaleikki jostain leffasta tai levystä ja Facebookissa oleva kutsu, jossa on photoshopattu ko. sanaleikki leffajulisteeseen/levynkanteen. Tällä viikolla oli Schindler’s Leek. Edellisellä viikolla oli Karotten Kid. Sitä ennen OK Cucumber. Saanette kiinni meiningistä. On aika selvää, että tekevät enemmän kuin copypasteavat esiintyjien nimet ja tekevät uuden viikon Facebook-tapahtuman.

We are not gemüsed tapahtuu hipsteribaarin kellarissa, joka on oikeasti kellari (ei kattovaloja, ei maalia betonin päällä seinissä, ei todellakaan paloturvallinen, sisäänpääsy tapahtuu menemällä ensin portaita alas, sitten nuhjuisen betonihuoneen läpi toiseen ikkunattomaan betonihuoneeseen). Tulee vähän samanlainen olo kuin Inglorious Basterdsin kellaribaarissa, paitsi että se kellaribaari ei ollut niin klaustrofobinen kuin We are not gemüsed.

Silti – jumaliste, että on yllättävistä olosuhteistaan huolimatta kova meno. Ilmeisesti joka kerta tuo on klubi enemmän tai vähemmän tukkoon myyty. Koska nauru tarttuu, ahtaassa matalassa tilassa komiikka kukkii.

We are not gemüsed.

Hommaa auttaa myös se, että isännät ovat hyvässä vedossa. Näin reissulla Paulin esiintyvän kolmeen kertaan ja Carolinen kahteen kertaan. Tuo kertoo myös siitä, minkä verran tyypit tekevät hommaa.

Siellä kellarissa oli häkellyttävän mukava vetää, vaikka toki tuntemattomalla klubilla vieraalla kielellä avausspotti on pikkuisen tavallista jännittävämpi. Jälkikäteen huomasin, että olin – poikkeuksellisesti – hiukkasen keskimääräistä illan esiintyjää likaisempi ja heitin merkittävästi vähemmän holokaustijuttuja. En ylittänyt yleisön sietokyvyn rajaa, mutta muutamalla myöhemmällä esiintyjällä meni muutama juttu jo hieman liian likaiseksi tuolle yleisölle. Hyviä juttuja, mutta liian auuuuh mennäkseen läpi.

Sen sijaan holokaustijutut eivät vaikuttaneet olevan liian rankkoja. Kaksi esiintyjistä oli käynyt juuri reissulla Auschwitzissä ja kokeilivat siellä kirjoittamiaan uusia juttuja. Yllättävän hyvin upposi. Ilmeisesti tuolla ei ole kovin hyvin hengissä se iänikuinen keskustelu siitä, että mistä voi tehdä komiikkaa ja mistä ei. (Mistä vaan voi tehdä komiikkaa, mutta ei millaisella käsittelytavalla tahansa. Jos vitsin uhri on heikompi, täytyy jutun olla todella timanttinen toimiakseen.)

Kansanmurhien jälkeen otettiin illan kaikki esiintyjät lavalle, kumarrus ja teemalaulun yhteislaulu käyntiin. Totta hitossa niillä on teemalaulu! Roll the credits, we’re done. Takaisin kotiin ja tekemään komiikkaa vaihteeksi suomeksi.

Naurun Tasapaino – onneksi tasapainossa

Naurun Tasapaino -komiikkakilpailun ensimmäinen jakso tuli eilen televisiosta. Jos missasit, YLE Areena palvelee.

Stand up -komiikka on niin hankala genre pyöräyttää pois klubeilta ja televisioon, että tämän ohjelman olisi voinut tupeloida ihan tuhat-nolla. Katsoin ensimmäisen jakson ja olin helpottunut. Homma toimi, onneksi. Onneksi tämä oli tasapainossa, eikä mennyt realityhörhöilyksi, kuten brittiläinen versionsa. On mahtavaa, että stand upista ei tehty myötänolouskilpailua ja realitynöyryytystä. Laiskempi ja vähemmän komediaa arvostava tuottaja olisi herkästi tehnyt sen.

Koska tämä on näin positiivisesti tehty, tämä saattaa tuoda valtavirran porukkaa syksyllä klubeille ja antaa alkusysäyksen aloittaa komiikan tekeminen. Mitä enemmän porukkaa aloittaa, sitä enemmän siivilöityy uusia kovia tekijöitä.

Ohjelmasta ei käy yleisölle ilmi, on se, kuinka yllättävän paljon on viisi minuuttia kokonaan uutta hyvää materiaalia viikossa annetusta aiheesta. Jos tuota ei tiedä, ei pysty arvostamaan onnistumisia tuossa ohjelmassa niin paljon kuin pitäisi. Viisi minuuttia hyvää materiaalia tarkoittaa, että tyypillisesti nauratat yleisöä parikymmentä kertaa. Parikymmentä kertaa yhdestä ja samasta teemasta? Viikon aikana tuollainen matsku kasaan? On se tehtävissä, muttei se helppoa ole. Siksi pitää todeta, että hyvä tyypit, hyvin te vedätte.

Olen ehtinyt treeniklubeilla kuulla materiaalia, jota kilpailijat ovat käyneet koeajamassa. (Eivät ne ole kertoneet, että se on tuota ohjelmaa varten, mutta maagisesti ohjelmassa mukana olevia tuntuu kiinnostavan täsmälleen sama teema noin viiden minuutin verran samoihin aikoihin.) Osa siitä matskusta on ollut niin timanttista, että täytyy todella nostaa hattua. Osa ei, mutta onhan se selvä, ettei kaikki kokeiltava materiaali voi olla timanttista.

Yle oli ystävällinen ja pani tuomareiden mielestä päivän kaksi parasta vetoa Youtubeen. Kas tässä:

Ensimmäisen jakson vetojen perusteella meillä on kaksi ennakkosuosikkia. Tommi Tuominen ja Tomi Walamies pistivät viisiminuuttiset (ks. yllä), jotka ovat yhtä hyvää kamaa kuin tyyppien normaalit setit. Jos työmoraali ja asenne pysyy kohdallaan koko kisan ajan, noilla meiningeillä mennään tässä kamppailussa pitkälle. Toisaalta, jos kerran tupeloi ja pistää yhden jakson vasemmalla kädellä, leikki voi loppua juuri siihen. Siitä tulisi hyvää realitydraamaa, joten ohjelmantekijöillä on iso intressi näpäyttää heti kun vähänkin löysää.

Odotan innolla seuraavan lauantain vetoa. Se vedetään sokeille. Toivottavasti kukaan kilpailijoista ei tee sitä hassia, että suhtautuu säälivästi yleisöönsä. Se on automaattinen pudotusuhka samantien.

Onnea matkaan, tyypit. Tehkää hyvää telkkaria.

Minkä verran yleisöä voi rajata ulos?

Mitä suositumpi olet, sitä erikoistuneempaa komiikkaa voi tehdä, koska on oma yleisö. Jos ei ole suosittu, ei voi rajata kovin isoa osaa yleisöstä ulos.

Tämä tuli harvinaisen konkreettisesti mieleen, kun kuuntelin Marc Maronin kissojen (oikeasti Eddie Pepitone, Sean Conroy ja Amber Kenny) omaa podcastia, jonka hauskuus vaatii sen, että tuntee sekä Maronin persoonana, Maronin podcastin että Maronin telkkarishow’n. Mielellään täytyy pitää jonkin verran kissoistakin. Minusta tuo on hyvää kamaa, mutta en tiedä, kuinka monta kymmentä ihmistä maan päällä on, jotka jakavat mielipiteeni.

https://soundcloud.com/pod-cats/episode-1-cat-ranch-chaos

https://soundcloud.com/pod-cats/episode-2-catty-on-the-kitty

https://soundcloud.com/pod-cats/episode-3-cat-a-rising-star

Ai joo, meikäläisen kissalla on Twitter-tili. Matkani Suomen Marc Maroniksi on enää päihdeongelmaa, kymmentä vuotta, kovaa työntekoa ja lahjakkuutta vaille.

Hetki Kirjailijanpuistossa

Kesän ensimmäinen kunnolla aurinkoinen sunnuntai tarjoaa ensimmäiset auringonottokelit. Menen Kirjailijanpuistoon kirjoittamaan uusia stand up -juttuja. Kalpeita rumia miehiä ja lähes yhtä kalpeita kauniita naisia makaa nurmikolla.

Tuulee lännestä, mutta takanamme oleva Kelan suuri pääkonttori suojaa meitä tuulelta. Viisimetrinen Neuvostoliiton lippu Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen seinässä tuijottaa meitä. En ole ihan varma, olemmeko vielä eurooppalaistuneet, vai vieläkö Kekkosslovakia on täällä. Tätä miettiessäni mies ajaa kitisevällä Jopolla ohitseni pitkin Minna Canthin katua.

Koetan teeskennellä mannereurooppalaista, joten juon Radleria (alk. 2,0 til-%). Radler toimii siten, että assosioin hieman vapaammin, mutten ole puistokeikan jälkeen hirveässä päreessä.

Koetan kehittää uusia puncheja juttuihin ja yhdistää vanhoja juttuja toisiinsa. Työstän elokuvajuttua. Eilen Kaurismäen kotikaupungissa Karkkilassa kerroin tämän jutun: ”Angry Birds on todella suomalainen tarina, koska siinä kaikkia päähenkilöitä koko ajan vituttaa. Ja kukaan ei puhu sanaakaan! Jos ne vielä polttaisi tupakkaa, se olisi Kaurismäen elokuva.” Naurujen jälkeen eturivissä istuva harmaantuva rouva ilmoittaa lakonisesti: ”Kaurismäen elokuvissa ei puhuta paljon.” ”Se on siinä juuri se vitsi”, vastaan – ja sillä hetkellä ymmärrän, miksi Kaurismäki tuntee täällä olonsa kotoisaksi.

Jutut etenevät hiljalleen. Kyllä näistä jotain lopulta tulee. Avaan Päivi Räsäsen Wikipedia-sivun ja jatkan ideointia.

Linnatuulessa

Tulemme autolla Tampereelta keikalta nelihenkisellä autoseurueella. Tampereen ja Helsingin välissä luontevasti karkeasti puolimatkassa on Tervakosken Linnatuuli. Pysähdymme sinne.

Minulla on suhde Linnatuuleen. Koska Tervakoskella ei ollut voimakkkaasti virikkeitä 15-vuotiaalle nuorelle kollille, ajoin 1992 mopolla Tervakoskelta Linnatuulen avajaisiin. Voitte nähdä Linnatuulen seinällä valokuvia avajaisista. En löytänyt itseäni kuvista, mutta meininki vaikutti tutulta. Oli Valiojäätelö-kuumailmapallo ja moottoritielle parkkeerattuja Hiaceja. Jotta saisitte kiinni, minkä verran viihdettä oli tarjolla Tervakoskella: Samana vuonna ajoin marraskuun pakkasessa 15 kilometriä mopolla Riihimäelle Klamydian keikalle, koska Ramones oli jättänyt Kanta-Hämeen kiertueohjelmastaan. Siksi loppuosa tästä tarinasta ei yllätä minua mitenkään.

Jäämme Linnatuuleen kahville/suklaapatukalle/dallaspullalle. Puhumme niitä näitä, mitä tunti keikan jälkeen nyt puhutaankin. Käytännössä käymme Freudin tuotannon läpi. Olemme kolkytjotain ja jossain määrin valistuneita komiikan saralla, mutta meisseli-/fjoosa-/pieruhuumori naurattaa meitä edelleen. ”Jossain on joku, jonka pillu haisee ihan sormelle!”

Joni pieraisee äänekkäästi, koska komiikan konkurssissa yksi farttaus ei muuta tilannetta miksikään. Naapuripöydästä muutama nuori kolli kääntää päänsä ja sanoo jotain meille. Emme saa selvää, koska heidän artikulaationsa ei ole timanttista. Väärin tulkitsemisen pohjalta Joni pyytelee vaisusti anteeksi naapuripöydältä. Naapuripöytä toistaa pikkuisen päättäväisemmin, ”ootko sä se Pilluralli Pro?” Koska Joni on ammattilainen ihmisille karismaattisesti puhumisessa, hän toteaa ”ai, mä luulin, että kuulitte kun mä piereskelin”. Pienen hämmennyksen jälkeen pääsemme yhteisymmärrykseen siitä, että Joni todellakin on Pilluralli Pro.

Keskustelu johtaa neuvonpitoon siitä, että kuinka loistava kyseinen video on. (Se on ykköskamaa, siitä ei ole pienintäkään epäselvyyttä kenenkään keskusteluun osallistuvan tiimoilta, lähinnä neuvotellaan siitä, onko se tosi hyvä vai paras audiovisuaalinen esitys ikinä.) Kollit käyvät lyhyesti Jonin tulevaisuudensuunnitelmia läpi. Ohutta pettymystä on aistittavissa siihen, että Pilluralli Pro 2 ei ole tuloillaan.

Koska Joni suhtautuu suosioon siten, että ymmärtää sen avaamien mahdollisuuksien arvokkuuden, mutta kuitenkaan ei halua olla julkkis, hän kääntää tervakoskelaisten huomion pois kertomalla, että minä olen Tervakoskelta. Keskustelemme lyhyesti siitä, mistä kaupunginosista kukakin on. Tiedostamme keskustellessamme sanan ”kaupunginosa” naurettavuuden puhuttaessa Tervakoskesta. Tervakoskella ei ole sanaa kaupunginosalle, joten käytämme kiertoilmausta ”mistä päin Tervakoskea on”. Uhkoilan tyyppi on se, joka on voimakkaimmin äänessä. En osaa sanoa, miten hän suhtautuu kotikaupunginosaani Patalaan. Patala on Tervakosken Töölö, mikä on vähän kuin toteaisi Guantanamon osaston 3F olevan kivempi kuin 2D.

PIeni hiljaisuus syntyy, kun keskustelun kummalliset käänteet tiputtavat meidät kaikki hiljalleen kyydistä. Kolme tervakoskelaista kundia omaksuvat voimakkaammin roolinsa. Se hiljainen on ihan hiljaa. Se, joka katsoo olennaiseksi käyttää aurinkolaseja toukokuussa kello 23 Tervakosken Linnatuulessa, koettaa vetäytyä syrjään ja teeskennellä coolia niukalla menestyksellä. Eniten esillä oleva heistä kysyy erinomaisen kohteliaasti pienen tauon ja rohkeuden keräämisen jälkeen Jonilta, että olisiko mitenkään mahdollista ottaa kaverikuva. Koska Joni on symppis, hänen julkisuudenhakuisuus/-välttelyakselillaan hän päätyy hakuisuuden puolelle ja toteaa kohteliaasti, että totta kai. Pojat ottavat kaverikuvan. Jonista kuoriutuu organisaattori ja hän päättää tarkastaa, että tulihan kuvasta hyvä, koska olisihan se noloa, jos kuva ei olisikaan kelvollinen. Kuva on reaktioista päätellen paras ikinä.

Pojat kiittävät. Heidän perjantai-iltansa on pelastettu, mikä on tämän tarinan paras asia. He koettavat vilpittömästi antaa tunnustusta ja toteavat, että on se Linnatuuli huikea paikka, ensin siellä näkee Martina Aitolehden ja sitten Joni Koivuniemen. Jos ei ottaisi asiayhteyttä huomioon, tämä rinnastus ei kovinkaan voimakkaasti imartelisi. Saan täysin kiinni heidän fiiliksestään, koska ymmärrän, että kollien viitekehys on paikkakunnalla, jossa 90-luvulla oltiin vuosia täpinöissään, kun JUICE TULI JUMALISTE SEURATALOLLE SOITTAMAAN! Juice! Se ei tee heistä huonompia ihmisiä, mutta voisi se aurinkolasijäbä ottaa ne lasit sisätiloissa pari tuntia auringonlaskun jälkeen pois.

Kun pääsemme perille Helsinkiin ja parkkeeraamme auton, päädymme autoseurueemme kanssa Töölössä Fellowsissa yhdelle-kolmelle oluelle. Kerron seurueellemme paikallistietämyksen suomalla kokemuksella, että ne tervakoskelaiset eivät olleet matkalla mihinkään, vaan oikeasti viettämässä aikaa tyhjällä huoltoasemalla perjantai-iltana yhdeltätoista. Siellä, mistä tulen, se on ihan validi vaihtoehto, koska virikkeitä on niukasti. Ne tyypit olivat viisi kilometriä kotoaan, ja kukaan ei pidä matkalla ensimmäistä breikkiä viisi kilometriä kotinsa ulkopuolella. Tämän tajutessaan yksi meistä toteaa ”ei vittu” ja hän on tavallaan oikeassa ja tavallaan väärässä.

Opinnäytetyö: Koomikon rooli

Toni Jyvälä kirjoitti lopputyönsä Metropolian Esittävän taiteen koulutusohjelmaan stand up -komiikasta. Se on lukemisen arvoinen.

Käypä lukemassa, minä odotan kyllä tässä.

Noin. Eikös ollut ihan jees? Tämä jäi hyvänä oivalluksena tuolta mieleen:

Oleellisinta ja ehdottomasti tärkeintä on kuitenkin yllättävyys ja tuoreus. Asioita täytyy osata tarkastella uudelta ja yllättävältä kantilta. Itse koen suunnatonta nautintoa jos stand up -esitystä katsoessani naurujen lomassa havahdun ajattelemaan: ”Enpä ole koskaan ajatellut asiaa tuosta näkökulmasta.” Kukaan ei halua kuulla yleistyksien vahvistuksia ja stereotypioiden todistelua. Niiden kuulemisesta ei makseta.

Vituttaa kuin Batmaniä äitienpäivänä. Täpinöissä kuin Ritari Ässä Kittilässä.

Treenasin huomisen settiä ja mietin, että pystynkö olettamaan, että Ylioppilasteatterin yleisöstä riittävän iso osa on nähnyt riittävästi Tarantinon leffoja, että saa kiinni viittauksista niihin. Tulin siihen tulokseen, että voin olettaa, vaikka on riski, että rajaan pienen osan porukkaa ulos. Olisin valmis uskomaan, että stand upia aktiivisesti katsomaan hakeutuvasta porukasta hyvin iso osa on nähnyt Kill Billin, Pulp Fictionin ja Django Unchainedista edes trailerin.

Jos olen väärässä, oma häpeäni se on. (Häpeä kestää tässä tapauksessa kahdesta kolmeen minuuttia.) Kun ottaa viittauksen johonkin, rajaa osan yleisöä ulos, mutta samalla tulee enemmän sinuiksi viittauksesta kiinni saavien kanssa.

Jos olisi niin iso stara, että on oma yleisönsä, voisi vetää vielä marginaalisempia viittauksia. Patton Oswalt viittaa yhdessä jutussaan ”My set is like a Pixies song”, vaikka olisi voinut ihan hyvin sanoa Nirvana Pixiesin sijaan. (Cobain kertoi varastaneensa Pixiesiltä säkeistöt hiljaa – kertsit kovaa -biisirakenteensa.) Brian Posehn voi olettaa, että hänen yleisölleen on kristallinkirkasta, millaista on Slayer. Hän voi jopa olettaa seuraavassa Comedy Central -spesiaalissaan, että edellisen spesiaalinsa on nähnyt niin moni, että punchlineksi riittää viittaus edelliseen spesiaalin Slayer-vitsiin.

Vaan kun ei ole stara. Veikkaan, että puolet minut juuri lavalla nähneistä ei edes tunnistaisi minua, jos törmäisi puoli tuntia keikan jälkeen kadulla.

Miksi tuollainen otsikko tässä postauksessa? Kovin moni luultavasti ei heti oivalla, miksi Batmania vituttaa äitienpäivänä. Sen sijaan jokainen 80-luvulla kasvanut tietää, miksi Ritari Ässä on ihan täpinöissä Kittilässä. 90-luvulla syntyneet ovat ihmeissään moisesta. …ja 90-luvulla syntyneet ovat vanhimmillaan jo 23. Johan aika kulkee.

Finishing Finishing Jubilee Street

Istun kahvilassa. Kuuntelin juuri loppuun Nick Caven Finishing Jubilee Streetin, joka kertoo siitä, kuinka Nick Cave on kirjoittanut juuri pari biisiä sitten samalla levyllä kuullun kappaleen ”Jubilee Street”. Tämä postaus kertoo siitä, mitä minä tein Finishing Jubilee Streetin loppumisen jälkeen.

Näpyttelen läppäriin uusia juttuja. Katson kuinka viereisen pöydän turhautunut pukumies tuijottaa vihaisena konettaan ja tiuskii puhelimeen. Toisella puolellani kolme hymyilevää äitiä vertailee parikuukautisia aikaansaannoksiaan. Vastapäisessä pöydässä huolettoman näköinen isosilmälasinen tyttö syö hitaasti salaattia ja kertoo elämästään kaverilleen.

Jotta saisi kosketettua, pitäisi koettaa samastua ihmisiin, mutta juuri nyt koen olevani aivan ulkopuolinen. Koetan keksiä uutta juttua huomiseen settiin, mutta kaikki ideat tuntuvat nihkeiltä. Tunnin päänhakkaamisen jälkeen ketsuppipullo aukeaa ja uusi kuuden punchlinen mittainen juttu syntyy. Huomenna tiedän, toimiiko se.

Radikaalit koomikot taitavat kokea olevansa yhteiskunnan ulkopuolisia voimakkaammin kuin 35-vuotias helsinkiläinen toimistotyöntekijä läppäri sylissä ja latte edessä.

”Have I offended someone?”

Aika usein kirjoittaessani ponnauttelen muutaman kaverin kautta jutunraakileita, jotta voin varmistaa, että he käsittävät ne sillä tavalla kuin olen tarkoittanut. Arkoja aiheita käsitellessä väärinkäsityksen vaara roikkuu koko ajan ilmassa. Eikä niitä arkoja aiheita olisi muuten niin mielenkiintoinen käsitellä, mutta niistä usein irtoaa se jännite, joka purkautuu punchlinen kohdalla nauruna.

Olen nähnyt keikkoja, joissa yleisö on kääntynyt esiintyjää vastaan yhden harkitsemattoman vitsin takia. Ei se ole aiheesta kiinni, vaan käsittelytavasta. Jos puhuu naisten tai lasten lyömisestä ”siitäs-sai”-asenteella, aika moni ei ota vitsiä vain vitsinä.

Kerran näin jopa yhden yleisön edustajan vetävän herneet nenään etnisien vähemmistöjen solvaamisesta – ja saavan loppuyleisön puolelleen. Hän nousi ylös ja ilmoitti, että nyt nuo läpät ovat oikeasti rasistisia. Sen esiintyjän keikka oli siinä kohtaa taputeltu.

Pariin kertaan olen kuullut, että omatkin läppäni käsitetään täysin päinvastoin kuin olen ne tarkoittanut. Yksi tyyppi tulkitsi jyrkästi rasisminvastaisen ja rasisteja pilkkaavan jutun rasistiseksi. Suoraan homofobian vastaisen läpän ja homofobeja pilkkaavan jutun voi ilmeisesti tosi vahvalla yrityksellä tulkita homofobiseksi. Sarkasmi on vaikea laji, ja se jättää kuulijallekin tilaa tulkintaan. Pienet muutokset sanavalinnoissa ja kehonkielessä saattavat pyöräyttää jutun toisesta tulkinnasta toiseen äärilaitaan. Kunpa olisin mestari tässä. En ole.

Munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia, joten monet taiteilevat raja-aidalla, jossa on ihan oikea väärinkäsityksen riski. Minäkin. Mitä taitavampi tekijä, sitä pitemmälle hän voi mennä kamassaan. Aiemmassa postauksessa kehuin Louis CK:n taitoa tehdä tätä, ja hehkutin viimeisimmällä kiertueella kuultua ”Of course… but maybe” -läppää. Nyt siitä on verkossakin kunnollinen versio.

Jos jokaisen lauseen tuosta pätkästä tulkitsee suoraan ilman mitään huumoria, se saa Louis’n näyttämään täydelliseltä persläveltä, joka haluaa tappaa lapsesi. Koska hän tekee tuon niin hyvin, on ihan ilmeistä, ettei hän tarkoita sitä niin. Tietenkin. Mutta ehkä…

Comedy Centralilta tuli tänä keväänä Anthony Jeselnikin kymmenosainen sarja The Jeselnik Offensive. Jokaisessa jaksossa käsiteltiin ajankohtaisia aiheita ja vaikeita aiheita mahdollisimman julmalla tavalla. Välillä meni yli ja totesin itsekseni, ettei tuota olisi tarvinnut kenenkään ihmisen ikinä ääneen sanoa. Välillä nauroin ääneen enemmän kuin mitään televisiota katsoessa. Tämä klippi on rajalla, kun Jeselnik, Posehn ja Benson puhuvat AIDSista ja vauvoista. En tiedä, onko tuo jo liikaa. Yhtä kaikki, tuo on mestarillista taiturointia sieluttoman kylmyyden ja hauskuuden välillä.

Liian monet koettavat pelata shokkiarvoa vain shokin takia. Ei sillä ole väliä, onko se juttu shokeeraava vai ei. Kunhan se on hauska, mikä vain menee. Yleisö kyllä kertoo aika nopeasti, ettei pelkkä shokkiarvo lennä. (Tämän takia kuuntelen lähes jokaisen setin jälkikäteen perstaskussa nauhoittaneelta kännykältä.) Kun likainen juttu tippuu naamalleen, se on paljon kauheampaa katsottavaa kuin puhdas juttu, joka nyt ei vaan tänään lähtenyt. Vielä pahempaa on nähdä juttu, joka oikeasti on pohjimmiltaan naisvihamielinen, homofobinen tai rasistinen – eikä se lennä.

En tähtää shokeeraamiseen, eikä minulla ole koskaan ollut setissä mitään järin järkyttävää. Silti joskus tasapainoilen rajalla. Varmasti jonkun mielestä olen mennyt ylikin, vaikkei olisi käsittänyt väärin. Eivät nämä ole kuitenkaan vain vitsejä. Nämä ovat jopa vitsejä.

Tämän postauksen otsikko on lainattu Frank Zappan kokoelma-albumista, johon on kasattu hänen parhaat satiiriset biisinsä. Satiiri on helppo käsittää väärin.

Miten juttu syntyy?

Eri koomikot kirjoittavat juttujaan eri tavalla. Toiset vaan funtsivat ja meuhkaavat juttuja ääneen, kunnes ne toimivat. Toiset tekevät kirurgityötä ja koettavat tehdä tiukan jutun poistamalla jokaisen ylimääräisen tavun ja lisäämällä vielä pari punchlineä sinne väliin, mihin ei luullut enää moisen mahtuvan.

Näin minä kirjoitan. Tämä ei ole paras tai oikea tapa, mutta tämä on se, miten minä veivaan. Haluan jakaa tuskani.

Ensin tulee idea. Sillä hetkellä olen sitä mieltä, että se on paras idea ikinä. Tämä idea esitetään saletisti ihan just Lettermanissa tai Tonight Show’ssa. Raapaisen idean äkkiä Evernoteen ylös ja koetan puristaa siihen jonkinlaista järkeä. Taputtelen itseäni tyytyväisenä olkapäälle. Vähän kun vielä muistaa tuota jatkaa, niin siitä tulee kokonainen juttu.

Unohdan jutun pitkäksi aikaa, kunnes tulee paikka, että pitäisi mennä kokeilemaan uusia juttuja, ja huomaan, ettei ole yhtään loppuun kirjoitettua uutta juttua. Raakiletta ei kehtaa viedä lavalle, joten pitääpä kirjoittaa tuo loppuun. Uh, mitenkäs tuosta nyt keksisi lisää juttuja. Tuijotan tyhjää ruutua, jossa on joku lausepari, joka ei ole hauska, mutta siinä ei myöskään ole mitään järkeä. ”Prinsessat ja Mario yhdistettynä! Jos haluat tulla kohdelluksi kuin prinsessa, tarvitset Super Marion.” (Esimerkki ei ole kuvitteellinen, tuo on muistiinpanoistani. Jos joku keksii, mitä järkeä tuossa on tai miten tuota voisi jatkaa, voi toki kertoa.)

Kirjoittaminen pysähtyy. Kirjoitan viisi eri punchlineä, joista yksikään ei ole lainkaan hauska. En keksi mitään. Tulee tunne, että olen Fennoskandian paskin jätkä. Jätän muistiinpanon sikseen ja teen jotain muuta.

Kaksi päivää myöhemmin, yöllä kello puoli kolme ponnahdan ylös sängystä. Heureka-hetki iskee. ”Totta kai! Siinä jutussa mun pitää ostaa shakkilauta netistä, niin sillä saa heijastettua eteenpäin!” (Tämäkin on todellinen esimerkki.) Tönäisen koneen auki, kirjoitan äkkiä unenhoureissani johonkin muistiinpanon. Koska en ole terävimmilläni, muistiinpano näyttää jokseenkin tältä: ”Lähetti foreshadow dakkikauta netidtä -> yhdistellään”. Seuraavana iltana törmään muistiinpanoon, joka vaikuttaa siltä, että olisin yrittänyt kirjoittaa sokkona juotuani puolen litraa kolmioyskänlääkettä samaan aikaan kun kissa kävelee näppäimistöllä. Pienen mietintähetken jälkeen saan kiinni, mitä olen yrittänyt sanoa. Kirjoitan juttua ja väännän siitä väkisin jonkinlaisen kokonaisuuden, jonka kehtaan esittää.

Käyn lavalla esittämässä jutun, jossa on mielestäni maailman paras oivallus ja liuta vähän nihkeämpää juttua. Kuuntelen jälkikäteen nauhalta, mille porukka nauroi. Porukka ei nauranut maailman parhaalle oivallukselle lainkaan. Tunnen olevani Euroopan Talousalueen paskin jätkä. Huomaan kuitenkin nauhalta, että siellä nihkeämmissä jutuissa yksi juttu toimii kovaa. Poistan maailman parhaan oivalluksen jutusta ja kirjoitan lisää punchlinejä siitä aluksi nihkeältä tuntuneesta ideasta.

Menen kokeilemaan juttua uudelleen lavalle. Aiemmin isot naurut saanut idea ei saa kuin pienen hörähdyksen, kuten myös uudet punchlinet. Tunnen olevani Schengen-alueen paskin jätkä. Huomaan, että sanavalinnat olivat erilaiset kuin ensimmäisellä kerralla. Kirjoitan koko jutun uudestaan enemmän ensimmäistä kokeilua muistuttavilla sanavalinnoilla, tiputan kuolleet punchlinet pois ja puristan pari uutta punchlineä.

Taas on aika kokeilla lavalla. Nyt ne nauravat. Ei tunnu lainkaan siltä, että olisin GMT+2-aikavyöhykkeen paskin jätkä. Möläytän vahingossa jotain improvisoitua jutun keskellä ja sekin saa naurut. Pannaan tuo ylös ja sanotaan seuraavan kerran tarkoituksella.

Sitten hierotaan vielä lisää ja katotaan mikä toimii ja mikä ei, ja minulla on viisi kertomiskertaa myöhemmin juttu, joka elää enää melko vähän. Tämä olisi vissiin hirveästi helpompaa, jos olisi ihan tajuttoman lahjakas, mutta menee tämä näinkin. Välillä tuntuu hyvältä, mutta aika usein tajuaa olevansa aika paska jätkä.