Istun kahvilassa. Kuuntelin juuri loppuun Nick Caven Finishing Jubilee Streetin, joka kertoo siitä, kuinka Nick Cave on kirjoittanut juuri pari biisiä sitten samalla levyllä kuullun kappaleen ”Jubilee Street”. Tämä postaus kertoo siitä, mitä minä tein Finishing Jubilee Streetin loppumisen jälkeen.
Näpyttelen läppäriin uusia juttuja. Katson kuinka viereisen pöydän turhautunut pukumies tuijottaa vihaisena konettaan ja tiuskii puhelimeen. Toisella puolellani kolme hymyilevää äitiä vertailee parikuukautisia aikaansaannoksiaan. Vastapäisessä pöydässä huolettoman näköinen isosilmälasinen tyttö syö hitaasti salaattia ja kertoo elämästään kaverilleen.
Jotta saisi kosketettua, pitäisi koettaa samastua ihmisiin, mutta juuri nyt koen olevani aivan ulkopuolinen. Koetan keksiä uutta juttua huomiseen settiin, mutta kaikki ideat tuntuvat nihkeiltä. Tunnin päänhakkaamisen jälkeen ketsuppipullo aukeaa ja uusi kuuden punchlinen mittainen juttu syntyy. Huomenna tiedän, toimiiko se.
Radikaalit koomikot taitavat kokea olevansa yhteiskunnan ulkopuolisia voimakkaammin kuin 35-vuotias helsinkiläinen toimistotyöntekijä läppäri sylissä ja latte edessä.
Henry Lehto 