Treenasin huomisen settiä ja mietin, että pystynkö olettamaan, että Ylioppilasteatterin yleisöstä riittävän iso osa on nähnyt riittävästi Tarantinon leffoja, että saa kiinni viittauksista niihin. Tulin siihen tulokseen, että voin olettaa, vaikka on riski, että rajaan pienen osan porukkaa ulos. Olisin valmis uskomaan, että stand upia aktiivisesti katsomaan hakeutuvasta porukasta hyvin iso osa on nähnyt Kill Billin, Pulp Fictionin ja Django Unchainedista edes trailerin.
Jos olen väärässä, oma häpeäni se on. (Häpeä kestää tässä tapauksessa kahdesta kolmeen minuuttia.) Kun ottaa viittauksen johonkin, rajaa osan yleisöä ulos, mutta samalla tulee enemmän sinuiksi viittauksesta kiinni saavien kanssa.
Jos olisi niin iso stara, että on oma yleisönsä, voisi vetää vielä marginaalisempia viittauksia. Patton Oswalt viittaa yhdessä jutussaan ”My set is like a Pixies song”, vaikka olisi voinut ihan hyvin sanoa Nirvana Pixiesin sijaan. (Cobain kertoi varastaneensa Pixiesiltä säkeistöt hiljaa – kertsit kovaa -biisirakenteensa.) Brian Posehn voi olettaa, että hänen yleisölleen on kristallinkirkasta, millaista on Slayer. Hän voi jopa olettaa seuraavassa Comedy Central -spesiaalissaan, että edellisen spesiaalinsa on nähnyt niin moni, että punchlineksi riittää viittaus edelliseen spesiaalin Slayer-vitsiin.
Vaan kun ei ole stara. Veikkaan, että puolet minut juuri lavalla nähneistä ei edes tunnistaisi minua, jos törmäisi puoli tuntia keikan jälkeen kadulla.
Miksi tuollainen otsikko tässä postauksessa? Kovin moni luultavasti ei heti oivalla, miksi Batmania vituttaa äitienpäivänä. Sen sijaan jokainen 80-luvulla kasvanut tietää, miksi Ritari Ässä on ihan täpinöissä Kittilässä. 90-luvulla syntyneet ovat ihmeissään moisesta. …ja 90-luvulla syntyneet ovat vanhimmillaan jo 23. Johan aika kulkee.
Henry Lehto 