Täpinöissä: Hyvää kamaa

~ hoo ~ Kommentoi

Viime aikoina olen ollut eniten täpinöissä näistä:

Louie: The Late Show -jaksojen trilogia (S03E10, S03E11, S03E12)

Louis CK:n tähdittämä, kirjoittama, ohjaama ja tuottama Louie-sarja on kokonaisuutena ihan timanttia ja tällä hetkellä kaikkein kovin juttu, joka telkkarista tulee. Viimeisimmät kolme jaksoa ovat olleet yksi iso kokonaisuus, jossa Louis kilpailee paikasta Late Show’n isäntänä Lettermanin korvaajana.

Jo näiden kolmen jakson vierailevien tähtien nimilista on vakuuttava: David Lynch, Chris Rock, Jerry Seinfeld, Jim Norton, Todd Barry, Nick DiPaolo, Susan Sarandon, Paul Rudd, Jay Leno. Näistä Lynch tekee ison roolin. Ei näytä ihan siltä, että tämä on kansainväliseksi telkkarisarjaksi kohtuullisen pienen budjetin meininki. Budjetti on vain 300 000 USD per jakso. Tuolla rahalla ei saa edes Homerin tai Margen ääntä yhteen Simpsoneiden jaksoon, saati sitten koko jakson tuotantoa.

Louie-sarjan tyyli on erilainen kuin Louis CK:n stand up -seteissä. Yleissävy on paljon synkempi, ja tahti on paljon hitaampi. Silti tämä on yksi niitä harvoja televisio-ohjelmia, joille nauran ääneen monta kertaa jaksossa.

The Daily Show with Jon Stewart

The Daily Show on aina kova. Etenkin nyt on aivan loistavaa aikaa, koska Yhdysvaltojen presidenttikisa on kovassa vauhdissa. Vaikkei jenkkipressan valinta ole kovin olennainen suomalaisesta näkökulmasta, vaalitaistelu on ihan huikeaa, koska kisassa päästetään aivan uskomattomia sammakoita suusta.

Neljä kertaa viikossa, Suomen aikaa ti-pe, tulee uusi jakso verkkoon Comedy Centralin sivuille saataville. Samalla aikataululla voi tsekata hyvin paljon samanhenkisen Colbert Reportin.

Eugene Mirman

Mirman ei ole viime aikoina julkaissut mitään, mutta löysin hänet uudestaan hiljattain. Parin viime viikon työmatkoilla Eugene Mirmanin vanhat levyt Spotifyssä ovat soineet aika lailla nonstoppina. Hän tekee absurdia komediaa juuri sillä tavalla kuin haluaisin tehdä, mutta en vain ikinä saa tuollaisia juttuja nauruiksi asti. ”Häh”-asteelle pääsen helposti, mutta se ei paljon auta. Ehkä joku päivä tuokin tyyli vielä osuu.

Joskus vielä saan oman Shapes for Saleni kasaan. Toivottavasti saan upotettua siihen kielikuvan ”innoissaan kuin Ritari Ässä Kittilässä”.

Yritys-erehdys-yritys-erehdys-yritys-osuma

~ hoo ~ Kommentoi

Siitä komiikka on hieno laji, että palaute on niin välitöntä. Nauhoitan perstaskussa olevalla kännykällä kaikki setit ja käyn ne kotona jälkikäteen läpi. Jos jokin ei skulaa, kyllä porukka sen kertoo olemalla nauramatta ja karsin sen setistä. Oma fiilis on joskus ihan eri maailmasta kuin muun porukan. Yksi punchline eräässä uudessa jutussani on sellainen, että ajattelin, että se on niin nolo ja hölmö läppä, ettei sille kukaan naura, mutta jätin kuitenkin kokeeksi paikalleen. Onneksi olin väärässä. Sen sijaan ”tämä nyt ainakin skulaa” -fiiliksellä vedetty punch siihen perään on pariin kertaan kokeillessa ollut ihan kuollut.

Joskus katsojanakin oma maku on aivan vinksallaan. Olin kesällä lomamatkalla, ja samaan aikaan sattui samassa kaupungissa olemaan komediafestarit. Käytin tilaisuuden hyväksi ja kävin katsomassa mm. Reginald Hunteria, Natasha Leggeroa ja Kyle Kinanea. Kinane veti aivan mahtavan setin. Hirnuin yleisössä ja mietin, että onpa mainiota kamaa. Sen sijaan muu porukka ei tykännyt juuri lainkaan. Huutelivat jopa MC:lle ennen seuraavaa esiintyjää, että toivottavasti se seuraava on parempi, kun edellinen oli syvältä. Seuraava veteli kivaa parisuhdehuumoria ihan OK-hyvin, ja porukka oli ihan liekeissä.

Yleisölle tätä kuitenkin loppukädessä tehdään, joten se on ihan sama, mistä tykkään enemmän ja mistä vähemmän. Jos panee porukan nauramaan, on onnistunut.

Kilpailuvietti

~ hoo ~ 2 kommenttia

Loppukesä ja syksy on täynnä kilpailuja. Lomareissulla kävin kisaamassa Dublinin viikottaisessa kilpailussa, jonka en edes tiennyt olevan kilpailu. Odottelen parhaillaan tuloksia Radio Aallon Vuoden Koomikko-karsinnoista ja kohta menen W&T Comedyn Ken on kaikkein Hauskin -alkuerään. Ensi lauantain Helsinki Comedy Festivalin Kong Show’n voi nähdä myös skabana.

Ennen jokaista kilpailuvetoa on kummallista ylimääräistä jännitystä. Vaikka periaatteessa vedot ovat helpompia, kun ne ovat tavallista lyhyempiä ja tavallista tiukemmin pakatulle normaalia isommalle yleisölle, jokin yllättävä mailanpuristus tulee, kun otsikossa lukee suurin pelottavin kirjaimin kilpailu. Ihan tasan samalla tavalla kuin aina tähtään mahdollisimman hyvään keikkaan, mutta joku kummallinen kilpailuvietti hyökkää sisuksista. Nyt ollaan hauskoja vaikka väkisin, perkele! Ei noissa niinkään ne tulokset ole se, mikä jännättää, vaan se kilpailuasetelman alla vetäminen.

Relasti vaan. Ei huumorin kai pidä olla vakavaa, vaikka tosissaan yrittää.

Dokumentti stand up -komiikasta – Seportaasi: Huumorin takana.

~ hoo ~ Kommentoi

Yle Fem pisti pihalle stand up -komiikasta hyvän dokkarin, jossa André Wickström on pääosassa. Voihan niitä näemmä ammattimaisestikin tehdä. Arvostan sitä, että esimerkiksi kaikissa haastatteluissa haastateltava oli koko ajan syväterävyysalueella, ja oli käytettävissä nauhoituslaitteisto, joka ei kompressoi taustamelua törkeän kovaksi haastateltavan ollessa hiljaa.

On ihan hyvä syy, miksi näille jäbille maksettiin tuosta ja minulle ei.

Kesälomille! (mutta sitä ennen yksi keikkanauhoitus)

~ hoo ~ Kommentoi

Nyt pidän kesän ajan keikkataukoa ja kirjoitan uutta materiaalia. Jotta saisin ahdistettua itseni kirjoittamaan enemmän, panen nyt julki vanhaa materiaalia, etten kehtaisi niin paljon käyttää sitä enää syksyllä.

Kas tässä mukavasti mennyt reilu kymppiminuuttinen maaliskuulta Old Anchorista.

Haastatteludokkari

~ hoo ~ Kommentoi

Tein haastatteludokkarin stand up -komiikasta.

Tässä se on:

Haastateltavat:

Jape Grönroos
Joni Koivuniemi
Robert Pettersson
Phil Schwarzmann
Jussi Simola

Mikä tämä on?

Pieni kotikutoinen haastatteludokkari siitä, mitä kaikkea kummallista koomikoille tapahtuu lavalla. Liuta ihmisiä puhumassa kameralle. Se, mikä tekee näistä ihmisistä kiinnostavia on se, että heille maksetaan siitä, että he puhuvat hauskoja lavalla. Siksi he saavat pidettyä mielenkiinnon yllä haastattelutilanteessakin. Haastateltavana oli esiintyjiä uriensa eri vaiheissa, ammattilaisia ja myös päivätyönsä ohella tekeviä.

Dokkarin synty

Luin Ritch Shydnerin, Mark Schiffin kirjan I Killed, True Stories of the Road from America’s Top Comics. Katsoin Jordan Bradyn I Am Comic -dokkarin. Nauroin katketakseni molemmissa. En ollut vielä törmännyt suomalaiseen vastineeseen kummastakaan.

Vaikutti mukavalta idealta, josko jututtaisin koomikoita siitä, mitä kaikkea käsittämätöntä tapahtuu, kun pannaan hauskoja tyyppejä ilta illan jälkeen kummallisiin tilanteisiin puhumaan hassuja pikkuhiprakkaisille joukoille ympäri Suomea. Nämä ovat tyyppejä, joille maksetaan siitä, että he puhuvat hauskoja. Ehkä he puhuisivat hauskoja omasta hommastaankin.

En pitänyt kiirettä. Haastattelin koomikoita sitä mukaa kuin ehdin leikata aiempia haastatteluita kasaan. Minulla ei ollut deadlinea. En lähtenyt myöskään hifistelemään tai tavoittelemaan kuuta taivaalta. Useampi kysyi, ”eikö tällaisen dokkarin olisi voinut myydä johonkin YLElle tai jotain tai saisi johonkin dokkarifilmifestareille”? Olisi varmasti voinut myydä, mutta sitten dokkarin olisi pitänyt jonkun muun tehdä, vankemmalla kokemuksella ja kalliimmilla kamoilla. Silloin se olisi myös käynyt työstä. Olin tässä pitämässä hauskaa, en tekemässä rahaa, enkä teeskentelemässä ammattimaista dokumentaristia. Enkä halunnut, että tässä liikkuu yksikään euro. Kaikki mukana olijat ovat mukana rakkaudesta komiikkaan, eivät siksi, että tästä tulisi jotain välitöntä hyötyä.

Lähestymistapa oli aika punk. Joissain haastatteluissa näkyy selvästi, kuinka kuvaan ei-järin hyvissä olosuhteissa ja väärin (syväterävyys ei pysy kasassa, kun haastateltava liikkuu, värit ovat vähän sinne päin kuvatessa halvalla haastatteluvalolla marraskuun illassa pimeässä toimistossa, vastavaloon toisella kameralla, alkaa sataa kesken ulkohaastattelun ja joudun siirtämään kamerat huonompaan paikkaan puolivälissä). Budjetti koko pätkälle oli olematon. Niillä kuvauskamoilla menin, mitä sattui kaapista löytymään. 17 euron kolmijalka on ihan riittävän hyvä. 20 euron nappimikki toimii ihan tarpeeksi. Canonin halpa järkkäri ja nelivuotias Sanyon pikkuvideokamera riittävät tähän.

Punkiin kuuluu myös tee-se-itse. En ole ammattimainen leikkaaja. En ole ammattimainen kuvaaja. En ole ammattimainen haastattelija. Silti leikkasin, kuvasin ja haastattelin. Koomikot puhuvat kyllä puolestaan.

Miksi tämä on olemassa?

Koska tuntui siltä. Koska tykkään komiikasta. Jos joku viihtyy parikymmentä minuuttia näiden pätkien ääressä, tämä on saavuttanut tavoitteensa. Yksikään penni ei vaihtanut omistajaa.

Kiitokset

Kaikki haastateltavat
Phil Schwarzmann, arvokas apu haastattelutekniikassa ja kuvauksessa, ensimmäisenä koekaniinina toimiminen – ”I want to do the first interview with you, because I know you’ll take it cool even if I screw it up and we have to do it all over again”, sanoin. (Ensimmäisen haastattelun kuvaus meni täysin puihin, jouduimme ottamaan sen uusiksi myöhemmin.)
Ulla Virtanen, apu leikkauksen kanssa.
Olli Sulopuisto, apu leikkauksen ja haastattelun kanssa.
Tomi Walamies, tekstityksen tiivistys.

Musiikki:

RIM: Idle (Creative Commons)
Fountains: Sinkhole (Creative Commons)

Haastattelut, leikkaus, kuvaus, äänitys: Henry Lehto

Sammakoita suusta

~ hoo ~ Kommentoi

Muutamalla viimeaikaisista keikoista olen improvisoinut aiempaa enemmän. Olen myös puhunut läpiä päähäni paljon enemmän kuin pitkään aikaan. Hyväntahtoisista läpistä on meinannut tulla tarpeettomia ilkeitä kuitteja, kun olen sanonut ensimmäisen asian, mitä mieleen tulee. Jos päivän aikana olen ollut huonolla tuulella, kuitit tuntuvat olevan tylympiä, vaikka kuinka hymyilisin.

Eipä impro niin hauskaa olisi, jos siinä ei mitään vaarallista olisi ja joka kerran onnistuisi. Keskinkertaisempikin juttu menee kovaa läpi, kun on ihan selvää, että sen on keksinyt juuri siinä hetkessä.

Vaikka koetan olla koko ajan ystävällisempi, aion jatkaa sammakoiden päästämistä suusta edelleen. Pysynpähän varpaillani.

Joni Koivuniemi tekee Louis CK:t

~ hoo ~ Kommentoi

Louis CK myi taannoin omakustanteista stand up -vetoaan verkossa viidellä dollarilla. Joni Koivuniemi tekee saman nyt Suomessa.

Jonin sivuilla on viidellä eurolla myynnissä tunnin mittainen keikka nimeltään ”Ei menetettävää”. Ei ole mitään kopiosuojausskeidaa, vaan toimiva video.

Kama on timanttia, kuten Jonilla aina. Mene ja osta. Minä ostin. Tuollaista meininkiä pitää tukea.

Pajatso tyhjäksi

~ hoo ~ 2 kommenttia

Olin reissussa New Yorkissa ja vetäisin siellä viime reissun tapaan pari open miciä. Pyörittelin jonkun verran tuttuja ja turvallisia juttuja ja jonkin verran kokonaan tätä reissua varten kirjoitettua uutta.

”I prepared to meet you liberal New Yorkers by watching liberal news – or as they are called in Europe – news.”

Koska NYC on kirjava paikka, suurin osa koomikoista kuuluu johonkin vähemmistöön. Silti suomalainen New Yorkissa on niin erikoinen näky, että kommentoidessaan esitystä sukupuolenvaihdosleikkauksen tehnyt voi sanoa suomalaista eksoottiseksi, ja kenenkään mielestä tässä ei ole mitään outoa. Suomalainen kuuluu sellaiseen vähemmistöön, jota ei ole totuttu näkemään.

Toisena iltana huomasin, kuinka harmittomista asioista puhun. Vaikka mustimmissa jutuissa vilahtelee kuolema ja sodat, se kaikki on aika kevyttä, kun vertaa meikäläisen jälkeen vetäneeseen hoikkaan ja kalpeaan tyyppiin. Hän tyhjensi pajatson toteamalla, että häntä harmittaa, kun porukka stereotyypittää, että homomiehillä on AIDS. Hänellä on vasta vain HIV. Sen jälkeen hän puristeli viisi minuuttia huumoria HIV:stä.

Yksikään juttuni kuolemasta ei saa näkemään kuolemaa silmiesi edessä. Tuo tyyppi katsoi lavalla kuolemaa silmiin ja pakotti yleisön nauramaan kuolemalle.

Kävin kahden oman vedon lisäksi katsomassa komiikkaa kahdella klubilla. Dangerfield’s oli ihan hotellimme vieressä, joten sinne oli helppo pölähtää. Ottaen huomioon, kuinka kovaa hintaa Dangerfield’sistä vedetään, se oli pikkuisen nihkeä. (Hinnoittelu: $20 cover, johon saatavilla erilaisia tarjouskuponkeja + 2 drink minimum, juomat maksavat 8 taalasta ylöspäin + tax + 15% gratuity – ja gratuity maksetaan myös coverista.) Koomikot vetelivät aika helppoa lowest-common-denominator -huumoria. Pakasta nousi edukseen erilleen Brian Scott McFadden, joka teki simppeliä materiaalia erinomaisesti.

Varma klassikko Comedy Cellar sen sijaan oli eri maailmasta. Siellä oli perusmaanantai-ilta. Illan veti yksi parhaista MC’istä, jonka olen nähnyt, Ardie Fuqua. Lineup oli puhdasta timanttia (ja hei, tämä oli tavallinen maanantai, ei mikään spessushow): Nick Griffin, Judah Friedlander, Keith Alberstadt, Dave Attell, Godfrey ja Wyatt Cenac. Sitten oli vielä yksi hauska nainen, jonka nimen autuaasti unohdin. En ole sovinisti, hänellä oli vain niin yleinen nimi, ettei jäänyt mieleen.

Aiemmin en hirveästi lämmennyt Judah Friedlanderin hahmokomiikalle. Paikan päällä Judah ei hirveästi vetänyt materiaalia, vaan improvisoi ison osan settiä. Aika siivu setistä oli presidenttiteemalla, jokseenkin tähän tapaan. Vapaamuotoisempi rakenne teki tuosta loistavaa ja illuusio improvisaatiosta pysyi. Veikkaisin, että on aikamoisen määrän matskua valmistellut aiheesta.

Vaikka tuo kattaus olisi ollut ihan pelkältäänkin huikea, siihen päälle tuli vielä ilmoittamatta paikalle Aziz Ansari vetämään parikymmentä minuuttia, ilmeisesti kokeilemaan uutta materiaalia. Meinasin laskea alleni. Olin kytännyt, että josko Aziz Ansarin keikka olisi juuri matkan aikana, mutta eipä ollut. Vuori-Muhammed -probleema ratkesi siten, että Aziz tuli sinne, missä minä olen. Arvostan. Aziz tyhjensi pajatson.