Komiikalla on aina uhri. Me nauramme jollekulle. Jos yleisön mielestä uhri ei ole ansainnut sitä, olen menettänyt yleisön.

Se, kuka on uhrina, määrittää pitkälti sen, mitä on sopiva käsitellä ja mitä ei. Ne, jotka eivät tee standuppia, kysyvät usein, että onko jotain aiheita, joita ei voi käsitellä. Olen tavannut vastata, että ei ole aiheita, joita ei voi käsitellä, on vain käsittelytapoja, jotka eivät toimi.

Omassa setissäni käsittelen muun muassa holokaustia, homoja, kehitysvammaisia ja elävältä raatelemista. Jos uhri olisi väärä, jokainen noista olisi ehdoton tabu. Holokaustijutussa uhri olen minä itse. Homojutuissa uhri on melkein aina homofobi, ei koskaan homo. Kehitysvammaisjutussa uhreja ovat minä ja satunnainen teekkari, ja kesken jutun korostan, etten missään tapauksessa tekisi kehitysvammaisesta pilaa (kuten en teekään). Elävältä raatelemisessa uhrina olen jälleen kerran minä.

Marc Maronin erinomaisessa standupia käsittelevässä WTF-podcastissa oli vieraana viime viikolla Gallagher. Maron koetti kysellä, etteikö hän koe homoihin, arabeihin ja mustiin kohdistuvia vitsejään yhtään vääränlaisina? Näissä vitseissä uhrina on aina ollut homo, arabi tai musta. Gallagher puolustautui sanomalla, että ”ne ovat vain vitsejä” ja ”ne eivät ole hänen omia vitsejään, vaan ovat vain hänen kuulemiaan juttuja” (Eli se on OK, koska on varastettua kamaa? WTF?) Hän ei pystynyt näkemään mitään eroa sen suhteen, että onko vitsin polttoaineena viha ja ennakkoluulot, vai jokin muu. Lopulta Gallagher veti herneet nenään ja käveli kesken haastattelun ulos studiosta.

Meillä on kaksi kissaa, venäjänsininen ja egyptinmau. Kun egyptinmau tuli meille, näytimme sille heti ensimmäisenä hiekkalaatikon. Egyptinmau totesi: ”Egyptiläiselle hiekkalaatikko? Rasistista paskaa! Näytittekö kanssa tuolle venäjänsininselle maatuskakokoelman?”

City-lehdessä kuuluisat ja menestyneet ihmiset esittelevät luottokamojaan. Satunnaisen hiipparin stand up -blogissa vähemmän kuuluisa ja vähemmän menestynyt esittelee luottokamansa.

Joka keikalle lähtiessä minulla on mukana kännykkä, musta kynä, pinkka post it -lappuja, pieni videokamera ja epäilyttävältä näyttävä Joby Gorillapod -jalka.

Edit jälkeenpäin: Verkkokauppa.com veloittaa ihan rankaisukovaa Jobyista. Amazon tarjoaa reippaasti halvemmalla.

Kännykässä on ääninauhuri niitä keikkoja varten, kun ei ole kätevää ottaa videota. Vielä tärkeämpää on, että samalla on mukana kaikki muistiinpanot Evernoten kautta. Evernote on loistava ilmainen softa sekä tietokoneelle että kännyköille (Windows / OS X / iOS / Android / web), jossa on kaikki tallessa. Kirjoitan joka ainoan juttuni ylös Evernoteen ja suunnittelen jokaisen settilistan Evernoteen. Kun kaikki settilistat ovat tallessa, muistan, että mitä juttuja on tullut Tuusulassa kerrottua ja mitä ei. Jälkikäteen käyn läpi keikat ja aina kun on uusia juttuja ajossa, merkkaan Evernoteen miten mikäkin juttu skulasi. Aika moni koomikko vannoo Evernoten nimiin.

Kasaan settilistat post-it -lapulle. Se ylläpitää kovasti vaalimaani toimistogeekin imagoa. Kiva bonus on myös se, että laput eivät lentele mihin sattuu liimapinnan ansiosta.

Kuvaan mahdollisimman monta keikkaa videolle. Siihen riittävä työkalu on pieni videokamera. Merkillä tai mallilla ei ole ihan hirveästi väliä, kunhan se tallentaa muistikortille, että saa kamat kameralta helposti kovalevylle talteen. Epäilyttävän näköinen jalka on Joby Gorillapod, jonka saa ruuvattua kiinni vaikka kaiteeseen, vaatenaulakkoon tai mihin ikinä tarvitseekaan.

Nyt on postailtu riittävästi naama vakavana. Seuraavaksi vuorossa on jotain hauskaa. (Mitä? En tiedä.)

Backuppasin tänään videot keikoilta 2009-2010. Siinä on noin kymmenen tuntia materiaalia.

Olen ottanut tavaksi kuvata mahdollisimman monta keikkaa, ja napata lopuista ainakin ääniraidan talteen. Vaikka siitä tulee vähän ylimääräistä säätöä keikalla, se on ihan kullanarvoista, kun käy jälkikäteen läpi, mikä toimi, ja mikä ei toiminut. Tuo on pelastanut monta huonoa juttua uudestaan kertomiselta ja monta hyvää juttua roskiin heittämiseltä.

Lavalta tullessa ainakin minä olen niin kuutamolla, etten ole ihan varma, miten keikka on mennyt, ellei ole ollut ihan julmetun huono tai törkeän hyvä veto. Kotona läpikäydessä yllättävän moni vähän heikommalta tuntunut keikka on osoittautunut hyväksi ja päinvastoin.

Twitter on loistava palvelu sellaisille, jotka vetävät oneliner-komiikkaa. Kasasin listan sellaisista kiinnostavista koomikoista, jotka puskevat onelinereitä Twitteriin.

Panin tuon listan feedin tuonne oikealle sivupalkkiinkin. Siellä se alhaalla möllöttää.

Koomikkolista Twitterissä / Koomikkolista RSS-feedinä.

Olin eilen Tampereella vetämässä pikkuruisessa Huurupiilossa keikan. Baari oli ihan tukkoon asti täynnä. Koska nauru on tarttuvaa, vaihtaisin milloin tahansa ison puolillaan olevan tilan pieneen tukkoon ahdettuun tilaan.

Pieni on kaunista. Jos vielä katon saisi matalammalle.

Harvoin näkee näin räikeää eroa puitteiden ja komiikan laadun välillä. Alla on Rob Delaney vetämässä erinomaisen lyhyen setin autotallissa. (Jutut ovat NSFW, mutta niinpä kai stand up -komiikan katseleminen kaiuttimet päällä työaikana muutenkin on NSFW.)

Olen heittänyt läppää siitä, että minusta ei ole luettu tarpeeksi Rooman historiaa, jos kristityt suomalaiset menevät areenalle hurraamaan Leijonille.

Chris Pinckney jatkaa samasta teemasta:

I always get stared at for eating my Caesar salad with a dagger. People have no appreciation for history.

Mietin, kuinka pitkään hyvä onneni jatkuu, etten ole kipeänä sinä päivänä, kun olen sopinut keikan. Tänään se loppui ja jouduin kuumeisena perumaan ensimmäistä kertaa ikinä.

Aiemmassa postauksessa kävin läpi viime aikoina lukemiani stand up -kirjoja. Kun vauhtiin päästään, niin vaahdotaan nyt parista Bill Hicks -kirjastakin.

Ei ole mikään suuri salaisuus, että pidän Bill Hicksiä kaikkien aikojen parhaana koomikkona. Siksi olen päätynyt lukemaan parikin Hicks-elämäkertaa.

Cynthia Truen kirjoittama American Scream: The Bill Hicks Story on kolmannen käden tietoa. True ei ole ikinä tavannut Hicksiä, ja teos rakentuu kuoleman jälkeen tehdyille haastatteluille. Siitä huolimatta kertomus pysyy komeasti kasassa, eikä jää pinnalliseksi. Kirjan painopiste on Hicksin komediassa ja urassa, ei niinkään Hicksin alkoholin, sienten ja hapon täyteisessä elämässä. Tarinasta käy ilmi hyvin ilmiömäiset vedot nuorena ja läpimurron tienoilla tasapainottelu. Tämä on ehdottomasti suositeltava tapaus Hicksistä kiinnostuneille.

Hicksin lapsuudenystävä Kevin Boothin Michael Berthin avulla kirjoittama Bill Hicks – Agent of Evolution kertoo aivan toisenlaisen tarinan. Boothin tarinassa Hicks on riippuvuuksien riivaama surullinen ja väärinymmärretty koomikko, joka vasta kuolemansa jälkeen sai ansaitsemansa arvostuksen. Onhan tuo kiinnostava tarina, mutta ei se ihan 430 sivun verran kiinnostava ole. Suosittelen Hicksistä kiinnostuneita nappaamaan ennemmin American Screamin lukuun.

Amazonin arvosteluissa oli kehuttu Mel Helitzerin Comedy Writing Secretsiä. Menin halpaan. Kirjassa on jonkin verran ihan fiksua tavaraa komiikan kirjoittamisesta yleensä, mutta se on kuorrutettu parillasadalla sivulla todella marginaalista ja pikkuisen liian yksityiskohtaista neuvoa. Meininkiä kuvaa hyvin se, että kirjassa on kappale, jossa on uhrattu monta sivua yksityiskohtaisille ohjeille onnittelukortteihin huumorin kirjoittamiselle. Tämän voi ihan hyvin jättää kauppaan.

George Carlinin Braindroppings on mahtava teos. Se on kokoelma Carlinin lyhyitä kirjoituksia. Jotkut kirjoitukset ovat listoja, jotkut lyhyitä ajatelmia. Mitään yhdessä pitävää sidettä kokoelmassa ei ole, paitsi Carlinin tyyli. Se on sitä, mitä Carlinin stand up -setit olisivat, jos ne kirjoittaisi paperille. Esimerkkejä: ”People who should be phased out: Guys who wink when they’re kidding, Actors who drive race cars, Men who have one long, uninterrupted eyebrow” (ja muutamankymmentä muuta), essee otsikolla ”Coolest T-Shirt”, lista ”Some favorite oxymorons: live recording, plastic glass, limited lifetime guarantee” (ja parikymmentä muuta). ”The invisible hand of Adam Smith’s seems to offer an extended middle finger to an awful lot of people.” Irtonaisina palasina tämä näyttää käsittämättömältä, mutta kirjana putkeen luettuna toimii.

Franklyn Ajayen Comic Insights on haastatteluteos, jossa koomikot puhuvat komiikasta. Ensimmäisen vajaan 50 sivun aikana Ajaye kasaa pienen how-to -tiivistelmän, ja sen jälkeen pureutuu haastatteluihin. How-to on virkistävän erilainen kuin muiden kirjojen tässä ohje yksi, tässä ohje kaksi, tee juuri tasan näin -lähestymistapa. Haastattelut ovat mielenkiintoisia sirpaleita koomikon elämästä, mutta en näe niitä jatkumona ”näin tehdään komiikkaa” -johdannolle. Haastatteluteoksena tämä on yhtä hienoa kamaa kuin I Am Comic -dokumentti ja aiemmassa postauksessa mainitsemani Satiristas.