Stand up -komiikkaa, käsikirjoitusta, podcast ja muuta hörhöilyä
Yle Fem pisti pihalle stand up -komiikasta hyvän dokkarin, jossa André Wickström on pääosassa. Voihan niitä näemmä ammattimaisestikin tehdä. Arvostan sitä, että esimerkiksi kaikissa haastatteluissa haastateltava oli koko ajan syväterävyysalueella, ja oli käytettävissä nauhoituslaitteisto, joka ei kompressoi taustamelua törkeän kovaksi haastateltavan ollessa hiljaa.
On ihan hyvä syy, miksi näille jäbille maksettiin tuosta ja minulle ei.
Nyt pidän kesän ajan keikkataukoa ja kirjoitan uutta materiaalia. Jotta saisin ahdistettua itseni kirjoittamaan enemmän, panen nyt julki vanhaa materiaalia, etten kehtaisi niin paljon käyttää sitä enää syksyllä.
Kas tässä mukavasti mennyt reilu kymppiminuuttinen maaliskuulta Old Anchorista.
Tein haastatteludokkarin stand up -komiikasta.
Tässä se on:
Haastateltavat:
Jape Grönroos
Joni Koivuniemi
Robert Pettersson
Phil Schwarzmann
Jussi Simola
Mikä tämä on?
Pieni kotikutoinen haastatteludokkari siitä, mitä kaikkea kummallista koomikoille tapahtuu lavalla. Liuta ihmisiä puhumassa kameralle. Se, mikä tekee näistä ihmisistä kiinnostavia on se, että heille maksetaan siitä, että he puhuvat hauskoja lavalla. Siksi he saavat pidettyä mielenkiinnon yllä haastattelutilanteessakin. Haastateltavana oli esiintyjiä uriensa eri vaiheissa, ammattilaisia ja myös päivätyönsä ohella tekeviä.
Dokkarin synty
Luin Ritch Shydnerin, Mark Schiffin kirjan I Killed, True Stories of the Road from America’s Top Comics. Katsoin Jordan Bradyn I Am Comic -dokkarin. Nauroin katketakseni molemmissa. En ollut vielä törmännyt suomalaiseen vastineeseen kummastakaan.
Vaikutti mukavalta idealta, josko jututtaisin koomikoita siitä, mitä kaikkea käsittämätöntä tapahtuu, kun pannaan hauskoja tyyppejä ilta illan jälkeen kummallisiin tilanteisiin puhumaan hassuja pikkuhiprakkaisille joukoille ympäri Suomea. Nämä ovat tyyppejä, joille maksetaan siitä, että he puhuvat hauskoja. Ehkä he puhuisivat hauskoja omasta hommastaankin.
En pitänyt kiirettä. Haastattelin koomikoita sitä mukaa kuin ehdin leikata aiempia haastatteluita kasaan. Minulla ei ollut deadlinea. En lähtenyt myöskään hifistelemään tai tavoittelemaan kuuta taivaalta. Useampi kysyi, ”eikö tällaisen dokkarin olisi voinut myydä johonkin YLElle tai jotain tai saisi johonkin dokkarifilmifestareille”? Olisi varmasti voinut myydä, mutta sitten dokkarin olisi pitänyt jonkun muun tehdä, vankemmalla kokemuksella ja kalliimmilla kamoilla. Silloin se olisi myös käynyt työstä. Olin tässä pitämässä hauskaa, en tekemässä rahaa, enkä teeskentelemässä ammattimaista dokumentaristia. Enkä halunnut, että tässä liikkuu yksikään euro. Kaikki mukana olijat ovat mukana rakkaudesta komiikkaan, eivät siksi, että tästä tulisi jotain välitöntä hyötyä.
Lähestymistapa oli aika punk. Joissain haastatteluissa näkyy selvästi, kuinka kuvaan ei-järin hyvissä olosuhteissa ja väärin (syväterävyys ei pysy kasassa, kun haastateltava liikkuu, värit ovat vähän sinne päin kuvatessa halvalla haastatteluvalolla marraskuun illassa pimeässä toimistossa, vastavaloon toisella kameralla, alkaa sataa kesken ulkohaastattelun ja joudun siirtämään kamerat huonompaan paikkaan puolivälissä). Budjetti koko pätkälle oli olematon. Niillä kuvauskamoilla menin, mitä sattui kaapista löytymään. 17 euron kolmijalka on ihan riittävän hyvä. 20 euron nappimikki toimii ihan tarpeeksi. Canonin halpa järkkäri ja nelivuotias Sanyon pikkuvideokamera riittävät tähän.
Punkiin kuuluu myös tee-se-itse. En ole ammattimainen leikkaaja. En ole ammattimainen kuvaaja. En ole ammattimainen haastattelija. Silti leikkasin, kuvasin ja haastattelin. Koomikot puhuvat kyllä puolestaan.
Miksi tämä on olemassa?
Koska tuntui siltä. Koska tykkään komiikasta. Jos joku viihtyy parikymmentä minuuttia näiden pätkien ääressä, tämä on saavuttanut tavoitteensa. Yksikään penni ei vaihtanut omistajaa.
Kiitokset
Kaikki haastateltavat
Phil Schwarzmann, arvokas apu haastattelutekniikassa ja kuvauksessa, ensimmäisenä koekaniinina toimiminen – ”I want to do the first interview with you, because I know you’ll take it cool even if I screw it up and we have to do it all over again”, sanoin. (Ensimmäisen haastattelun kuvaus meni täysin puihin, jouduimme ottamaan sen uusiksi myöhemmin.)
Ulla Virtanen, apu leikkauksen kanssa.
Olli Sulopuisto, apu leikkauksen ja haastattelun kanssa.
Tomi Walamies, tekstityksen tiivistys.
Musiikki:
RIM: Idle (Creative Commons)
Fountains: Sinkhole (Creative Commons)
Haastattelut, leikkaus, kuvaus, äänitys: Henry Lehto
Muutamalla viimeaikaisista keikoista olen improvisoinut aiempaa enemmän. Olen myös puhunut läpiä päähäni paljon enemmän kuin pitkään aikaan. Hyväntahtoisista läpistä on meinannut tulla tarpeettomia ilkeitä kuitteja, kun olen sanonut ensimmäisen asian, mitä mieleen tulee. Jos päivän aikana olen ollut huonolla tuulella, kuitit tuntuvat olevan tylympiä, vaikka kuinka hymyilisin.
Eipä impro niin hauskaa olisi, jos siinä ei mitään vaarallista olisi ja joka kerran onnistuisi. Keskinkertaisempikin juttu menee kovaa läpi, kun on ihan selvää, että sen on keksinyt juuri siinä hetkessä.
Vaikka koetan olla koko ajan ystävällisempi, aion jatkaa sammakoiden päästämistä suusta edelleen. Pysynpähän varpaillani.
Louis CK myi taannoin omakustanteista stand up -vetoaan verkossa viidellä dollarilla. Joni Koivuniemi tekee saman nyt Suomessa.
Jonin sivuilla on viidellä eurolla myynnissä tunnin mittainen keikka nimeltään ”Ei menetettävää”. Ei ole mitään kopiosuojausskeidaa, vaan toimiva video.
Kama on timanttia, kuten Jonilla aina. Mene ja osta. Minä ostin. Tuollaista meininkiä pitää tukea.
Olin reissussa New Yorkissa ja vetäisin siellä viime reissun tapaan pari open miciä. Pyörittelin jonkun verran tuttuja ja turvallisia juttuja ja jonkin verran kokonaan tätä reissua varten kirjoitettua uutta.
”I prepared to meet you liberal New Yorkers by watching liberal news – or as they are called in Europe – news.”
Koska NYC on kirjava paikka, suurin osa koomikoista kuuluu johonkin vähemmistöön. Silti suomalainen New Yorkissa on niin erikoinen näky, että kommentoidessaan esitystä sukupuolenvaihdosleikkauksen tehnyt voi sanoa suomalaista eksoottiseksi, ja kenenkään mielestä tässä ei ole mitään outoa. Suomalainen kuuluu sellaiseen vähemmistöön, jota ei ole totuttu näkemään.
Toisena iltana huomasin, kuinka harmittomista asioista puhun. Vaikka mustimmissa jutuissa vilahtelee kuolema ja sodat, se kaikki on aika kevyttä, kun vertaa meikäläisen jälkeen vetäneeseen hoikkaan ja kalpeaan tyyppiin. Hän tyhjensi pajatson toteamalla, että häntä harmittaa, kun porukka stereotyypittää, että homomiehillä on AIDS. Hänellä on vasta vain HIV. Sen jälkeen hän puristeli viisi minuuttia huumoria HIV:stä.
Yksikään juttuni kuolemasta ei saa näkemään kuolemaa silmiesi edessä. Tuo tyyppi katsoi lavalla kuolemaa silmiin ja pakotti yleisön nauramaan kuolemalle.
Kävin kahden oman vedon lisäksi katsomassa komiikkaa kahdella klubilla. Dangerfield’s oli ihan hotellimme vieressä, joten sinne oli helppo pölähtää. Ottaen huomioon, kuinka kovaa hintaa Dangerfield’sistä vedetään, se oli pikkuisen nihkeä. (Hinnoittelu: $20 cover, johon saatavilla erilaisia tarjouskuponkeja + 2 drink minimum, juomat maksavat 8 taalasta ylöspäin + tax + 15% gratuity – ja gratuity maksetaan myös coverista.) Koomikot vetelivät aika helppoa lowest-common-denominator -huumoria. Pakasta nousi edukseen erilleen Brian Scott McFadden, joka teki simppeliä materiaalia erinomaisesti.
Varma klassikko Comedy Cellar sen sijaan oli eri maailmasta. Siellä oli perusmaanantai-ilta. Illan veti yksi parhaista MC’istä, jonka olen nähnyt, Ardie Fuqua. Lineup oli puhdasta timanttia (ja hei, tämä oli tavallinen maanantai, ei mikään spessushow): Nick Griffin, Judah Friedlander, Keith Alberstadt, Dave Attell, Godfrey ja Wyatt Cenac. Sitten oli vielä yksi hauska nainen, jonka nimen autuaasti unohdin. En ole sovinisti, hänellä oli vain niin yleinen nimi, ettei jäänyt mieleen.
Aiemmin en hirveästi lämmennyt Judah Friedlanderin hahmokomiikalle. Paikan päällä Judah ei hirveästi vetänyt materiaalia, vaan improvisoi ison osan settiä. Aika siivu setistä oli presidenttiteemalla, jokseenkin tähän tapaan. Vapaamuotoisempi rakenne teki tuosta loistavaa ja illuusio improvisaatiosta pysyi. Veikkaisin, että on aikamoisen määrän matskua valmistellut aiheesta.
Vaikka tuo kattaus olisi ollut ihan pelkältäänkin huikea, siihen päälle tuli vielä ilmoittamatta paikalle Aziz Ansari vetämään parikymmentä minuuttia, ilmeisesti kokeilemaan uutta materiaalia. Meinasin laskea alleni. Olin kytännyt, että josko Aziz Ansarin keikka olisi juuri matkan aikana, mutta eipä ollut. Vuori-Muhammed -probleema ratkesi siten, että Aziz tuli sinne, missä minä olen. Arvostan. Aziz tyhjensi pajatson.
Huomenna 10.12. on tulossa uusi Louis CK:n keikkavideo myyntiin. Viisi dollaria, suoraan LouisCK.comista ladattavana tai streamattavana versiona.
DVD:n ja blu-rayn painamatta jättäminen ja jakelijoiden välistä jättäminen on mielenkiintoinen kokeilu. Toivottavasti CK myöhemmin julkaisee, miten kokeilu pärjäsi verrattuna aiempiin DVD-julkaisuihin.
Nuo pätkät tuossa yllä eivät mahtuneet lopulliselle videolle, ja ne ovat silti hyvää kamaa. Voisin veikata, että loppuosa tuosta keikkavideosta on aika kirkkaasti viiden dollarin arvoinen.
Edit 11.12.: Nyt, kun ehdin katsoa tuon, niin onhan se kirkkaasti femman arvoinen, niin kuin olisi voinut arvatakin. Se on sitä samaa hyvää kamaa, mitä Louis CK on viime vuodet pannut ulos.
Vuoden keikat alkaa olla vedetty. Mietin mennyttä vuotta ja junailen kevään juttuja. Keväällä tulee kolme vuotta täyteen stand upin esittämistä. Toivon, että todella olen tehnyt kolme vuotta, enkä sitä yhtä ja samaa vuotta kolmeen kertaan.
Mitä keväällä? Sitä samaa, mutta enemmän huolella. Koetan käyttää harrastukseen saman verran aikaa, mutta painottaa keväällä enemmän kirjoittamista reissaamisen sijaan. Mikään ei korvaa sitä, että on kilometrejä ja harjoitusta takana, mutta kun päivään ei ilmesty lisää tunteja, nyt on uusien juttujen kirjoittamisen ja vanhojen juttujen jatkohiomisen aika. Syksyllä tuli ihan liian vähän uutta materiaalia.
Koetetaan, että se olisi paremmin kirjoitettua ja paremmin esitettyä. Mitä paremmin vetää, sitä parempia tilaisuuksia vetää avautuu, ja sitä parempia keikkoja syntyy. Ei muuta kuin työtä. Paljon kirjoittamista, paljon esittämistä.
Kävin erään kokeneen koomikon kanssa settiäni läpi. Tulimme tulokseen, että seuraava parannus on tunkea reippaasti lisää tageja nykyisen materiaalin sisään. Vedetään samaa kamaa, mutta puristetaan samasta setupista enemmän punchlinejä irti.
Olen tehnyt paljon hienosäätöä viimeisen vuoden aikana. Jätän tätä nykyä paljon helpommin käyttämättä yksittäiset irtonaiset lyhyet pätkät, vaikka kuinka pitäisin niistä. Jos niillä ei ole minkäänlaista yhteyttä muihin juttuihin, niin ei niitä sinne pidä väkisin tunkea. Luulisi, että tuo on ihan yksinkertainen asia, mutta kun rakastuu johonkin onelineriin, niin äkkiähän tuon unohtaa.
Vielä on matkaa kuljettavana vaikka kuinka paljon. Ammattilaisuus ei kuitenkaan ole edes pitkän aikavälin tavoitteena, koska pidän päivätöistäni. Hyvin voisi myös todeta, että ”happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista”, kun ei ole top-femmaan saumaa. Tähtäimessä on tehdä tätä samaa mahdollisimman hyvin ja pitää hauskaa tässä haastavassa lajissa. Sitä voi tehdä ilman maailmanvalloitusharhakuviakin.
Siitä tämä on hassu laji, kun pitää samaan aikaan olla sekä itsevarma kuin myös nöyrä.
Tällainen oli 2011. Katsotaan millainen on 2012. (Hei, sitten 2012 kanssa blogissa vähemmän itsetutkiskelua ja enemmän vitsejä!)
Phil’s book How to Marry a Finnish Girl is finally out on Kindle. Go get it.
Viime päivinä on internetissä pyörinyt video ruotsinkirjasta tutun Hasse och Het Potatis -bändin tuotannosta. Olen jo jonkun aikaa kertonut tarinaa siitä, mistä ruotsinkirjoissa on oikeasti kyse:
Henry Lehto 