Seurasin toisaalla keskustelua, jossa porukka puhui siitä, miten oma komiikan seuraaminen on muuttunut sitä myötä, kun on kaivautunut syvemmälle komiikkaan. Osa tuntui menettäneen intonsa, osa innostuneensa kahta kovemmin.
Mitä enemmän olen tonkinut, mitä enemmän olen rutinoitunut, mitä laajemmin olen nähnyt, sitä enemmän olen tympääntynyt heikkoon kirjoittamiseen. Nauru syntyy, kun kaksi toisiinsa näennäisesti epäsopivaa asiaa yhdistyvät yllättävällä tavalla. Jos yllätys puuttuu, tulee vain nihkeä olo.
Kun joku kertoo niukasti puhujan suuhun sopivaksi muokattuja urbaanilegendoja omina juttuinaan lavalla, olen todella vaivaantunut. Kyllä se silti osaan porukkaa uppoaa, vaikka takahuoneessa facepalmataan.
Jos joku kertoo juttua, jonka punchlinen näen kilometrin päähän, tuntuu pahalta. Olen semisti jo turhautunut, jos joku yrittää ajaa läpi tulla / saada / kakkonen -kaksoismerkityksiä muutoin suorassa vitsissä. Ne kaikki on kuultu tuhanteen kertaan, ja täytyy olla todella ovela kierre, että saisi rakennettua yllätyksen. Onneksi tuo tunne auttaa karsimaan ison osan moisista hasardeista omista jutuista. Kunpa osaisin karsia kaikki.
Laiskan kirjoittamisen inhon vastapainoksi alkaa nauttia enemmän komiikasta, joka on hankalaa. Hankala komiikka ei ole automaattisesti hyvää, koska hankaluus saattaa syntyä myös huonosta jutun rakentamisesta. Hyvässä hankalassa komiikassa ei ole välittömästi ihan selvää, mistä on kysymys ja silti juttu saadaan pysymään kasassa. Esimerkiksi Kristen Schaal, Jon Dore ja Tig Notaro tekevät tuota erinomaisesti. Tässä Tigin esimerkki Conanin paneelista:
Vaikka käyttää aikaa ja ajatusta komiikkaan, aika harva tulee komiikkasnobiksi. Aivan samalla tavalla kuin monet pitkän linjan muusikot fanittavat Ramonesia, hyvin kirjoitettu simppelimpikin huumori on mahtavaa. Kun Anthony Jeselnik pudottaa täydellisen likaisen onelinerin tai Sarah Silverman kertoo hölmön pieruvitsin, olen ihan aseeton.
Minulla on hyvä fiilis, koska vaatimustaso television suomalaisessa huumoriviihteessä tuntuu nousseen. Kun luit tuon edellisen virkkeen, saatoit vetää herneen nenään, koska sinun mielestäsi tämänhetkinen ohjelma X on ihan paska. Tietenkin, kuraa on aina, mutta huippu on paljon korkeammalla kuin ennen.
Suosittu huumori näytti ennen tältä:
[Tästä kohdin on poistettu Pulttibois-video, koska se otettiin alas lähteestään.]
Nyt suosittu huumori näyttää ihan muulta. Hassu hattu ja puhevika ei enää kanna sketsihahmokilpailuiden ulkopuolella, onneksi. Yhä useammassa ohjelmassa on tiukasti kirjoitettua huumoria ja jotain muuta kuin mies-pukeutuu-naiseksi tai ”stereotyyppiä edustava vähemmistöläinen pannaan arkipäiväiseen tilanteeseen silittämään alhaisimpia ennakkoluulojamme myötäkarvaan” -tyyppistä kamaa.
Suomalaisen televisiohuumorin lähitulevaisuus näyttää lupaavalta. Toivottavasti sitä ei latisteta kädenlämpöiseksi koko perheen helpoksi hassutteluksi.
Henry Lehto 