Komediaturistina New Yorkissa – taas

Olin taas komediaturisteilemassa New Yorkissa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta – aiemmistakin olen tähän blogiin kirjoitellut. Tällä kertaa en ehtinyt tekemisenpaljoudeltani lavalle itse – eikä se yhtään helpottanut, että keskimäärin paikalliset open mic -vedot ovat ihan jäätävää kuraa suomalaisiin vastaaviin verrattuna. Sen sijaan ehdin katsoa komiikkaa.

Kävin Brooklyn Comedy Festivalilla vilkaisemassa Myq Kaplanin ja muutaman nousevan koomikon setin. En ihan näe, miten sen hinta voi olla viisi dollaria, mutta en valita, vaan menen sisään ja naureskelen.

So, it's the new #comedycellar venue. Let's see if this is as good as the old one. (Why wouldn't it be?)

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Comedy Cellar on joka kerta ihan pakollinen paikka. Poikkeuksellisen kovia keskisarjan tyyppejä vetämässä 20-minuuttisia vetoja ja hyvin usein yllärinä raskaan sarjan tyyppejä kokeilemassa uusia matskuja. Aiemmilla kerroilla yllätysesiintyjinä olen nähnyt Aziz Ansarin, Mike Birbiglian, Jeff Rossin ja Judah Friedlanderin. Tämän reissun kahdella vierailulla sisään ilman ennakkoilmoitusta kävelivät Jim Norton, Ray Romano ja Sarah Silverman.

Jim Norton on sitä, mitä voit kuvitella. Hyvää kamaa ja likaista kuin mikä. Täysin yllättäen Ray Romano täyttää samat kriteerit. Olin Kaikki rakastavat Raymondia -sarjan tiimoilta siinä luulossa, että hän olisi Seinfeld-tyylinen putipuhdas koomikko. Siinä olin todella väärässä. Yleisön reaktioista päätellen everybody still loves Raymond.

Vaan Sarah Silverman? Holy shit. Meinasin laskea alleni, kun hänet kuulutettiin sisään. Tapaan olla kommentoimatta komiikkaa tekevien naisten ulkonäköä. Nyt on pakko tehdä poikkeus. Sarah Silverman näyttäisi hyvältä, vaikka hänellä olisi päällä äitinsä maalintahrimat farkkuhaalarit. Hän näytti hyvältä. Hänellä oli päällä äitinsä maalintahrimat farkkuhaalarit, joissa oli oudot henkselit. Tuo äiti oli kuollut pari päivää aiemmin.

Beth Ann O'Hara

Jos mietitte, että oliko tuon seurauksena sitten harras ja herkkä setti tarjolla, niin ei. Hänen lähestymisensä Abrahamin ja hänen poikansa tarinaan Raamatussa oli jyrkkä ja yllättävän pornahtava – niin pornahtava, etten aio kirjoittaa kuvausta tähän Googlen löydettäväksi.

Jotenkin on puoleensavetävää, kun joku tekee komediaa henkilökohtaisen tragedian jälkeen. Puhdistautumisriitti, nääs. Yksi parhaista vedoistani syntyi, kun olin vielä hämmennyksissä ja surullinen lähipiirissä tapahtuneen kuolemantapauksen jälkeen. Tämä Anthony Griffithin puhe on samaan aikaan hauska, karmea, koskettava ja upea. Tig Notaron juuri syöpädiagnoosin jälkeen tekemä setti on yksi kovimmista koskaan. Komedia ja tragedia eivät ole hirveän kaukana toisistaan.

Vaimoni ei suuresti tykkää olla huomion keskipisteenä komediakeikalla. Sanoin, että eivät ne meitä kuumota. Olin jokseenkin väärässä. Sarah Silverman -illassa noin minuutin kohdalla ilta muuttui Helsinki-teemaiseksi illaksi. Sarah spiikattiin ulos siten, että MC totesi minulle: ”So, you’re probably gonna tell everyone in Helsinki that you saw Sarah Silverman.” Yes, I am.

Komediaturistina New Yorkissa

Koska tykkään komiikasta ja olen innokas maksamaan lentolipuista, kävin komiikkaturistina New Yorkissa. Sillä kaupungilla on kallis maine, mutta loppupeleistä lennot maksavat vain rahtusen enemmän kuin Etelä-Eurooppaan, majoituksen saa kohtuullisen järkevään hintaan (Chinatownissa vastaavantasoinen hotelli oli halvempi kuin Joensuussa) ja kaikki muu on halvempaa – myös komiikka.

Joka reissulla pitää käydä Comedy Cellarissa. Tällä kertaa siellä oli reipas kattaus koomikoita, joista etukäteen eniten kiinnosti Kurt Metzger. Ilta venähti alkuperäisestä ja paikalle tuli yllätysesiintyjinä Earthquake, Jeff Ross ja Mike Birbiglia. Kuinka kova ilta oikein voi olla, jos yllätysesiintyjinä on sekä Ross että Birbiglia? No, 12 dollaria + two drink minimum -tiistai-ilta. Aika hyvä.

+ Mike Birbiglia, Earthquake and Jeff Ross unannounced.

Keskiviikkona kävin jonottamassa Late Night with Jimmy Fallon -monologiharjoituksiin liput. Fallonin varsinaisen show’n nauhoituksiin joutuu varaamaan liput pitkälle etukäteen, mutta monologitreeniin saa liput menemällä riittävän aikaisin ennen klo 12 jonottamaan NBC Experience Storeen.

Monologitreenissä Fallon kertoo lyhyesti studiosta ja monologista ja ajaa läpi liudan samana päivänä kirjoitettuja vitsejä, joita aikoo käyttää saman päivän ja seuraavien päivien monologeissa, jos yleisön reaktio on suotuisa. Monologikirjoittajat seuraavat vierestä. Illalla voi katsoa televisiosta, mitkä jutut pääsivät perille ja mitkä eivät. Paljon jonottamistahan tuossa on, mutta onhan tuo mielenkiintoinen kokemus, jos haluaa nähdä, miten late night -ohjelmaa tehdään.

Jos kiinnostaa, miten late night -monologi rakennetaan, tämä on ihan puhdasta kultaa.

Fallon-monologin jälkeen kävin illalla vetäisemässä open mic -vedon Eastville Comedy Clubissa. Täkäläiset open mic -klubit ovat paljon suomalaisia vastaavia karumpia. Yleisöä ei ole ketään muita kuin koomikot. Porukkaa on esiintymässä paljon, mutta iso osa porukasta ei ole paikalla kuin vähän ennen vetoaan, ja vähän sen jälkeen katoavat. Tuolle samalle lavalle loppui Louien ensimmäinen kausi, mutta sitä tähtipölyä ei enää tällaiselle illalle rapise.

Kaikki esiintyminen on hyvää treeniä, mutta hieman mietityttää, ohjaako pelkille koomikoille esiintyminen väärään suuntaan. Yhdessä jutussani on punchline, joka minusta on ihan liian ilmeinen, mutta testatessa sitä oikealla yleisöllä se on toiminut joka kerta. Koska koomikot näkevät, mihin olen menossa jutullani, se ei heitä naurata. Sen sijaan metahuumori naurattaa ihan suhteettomasti. Sanon ensin tahallani kliseisen latteuden ja totean perään ”ooh, this is going to be edgy”, ja saan kunnolliset naurut. Oikealle yleisölle testattuna tuo ei ole kolmesta kokeilusta toiminut kuin kerran – koska se vaatii, että yleisö tuntisi stand upin kliseet (lentokoneruoka, naiset ja miehet, kissat ja koirat).

Paikalliset lavat ovat aika pienieleisiä.

Torstaina oli vuorossa Carolines, jossa oli kovassa nousussa oleva Moshe Kasher ja Natasha Leggero. Yllätysesiintyjien kanssa on käynyt tällä reissulla hyvä säkä, ja niin tälläkin keikalla. Todd Barry paukkasi sisään ja veti vartin verran pyytämättä ja yllätyksenä. Kelpasi minulle.

Leggero ei ole ihan tolkuttomasti uudistanut settiään vanhasta, mutta silti oli mukava nähdä. Erikoisena improvisaationa hän söi neljänneksen eturivin pöydässä olleesta pizzasta. ”Are you going to finish that?” Suomalaisilla komiikkaklubeilla on aika harvakseltaan ruokatarjoilua. Vielä harvemmin (teko?)turkis kaulassa syödään eturivin safkat. Tuo kuulostaa oudolta, mutta se toimi sillä hetkellä.

Moshe Kasheria odotin vielä enemmän. Moshe on kovassa nousukiidossa. Luin lentokoneessa Moshen omaelämäkerran Kasher in the RyeThe True Tale of a White Boy from Oakland Who Became a Drug Addict, Criminal, Mental Patient, and Then Turned 16 melkein kokonaan. Kirjassa kuvattu kova lapsuus näkyy jutuissa, mutta nykyinen Moshe on kiltti ja yllättävän feminiininen herrasmies. Tyyppi kirjoittaa hyvin ja värikkäästi, esittää hyvin ja on kiinnostava persoona – mitä muuta oikein voi vaatia? Muutama iso telkkarijuttu vaan lisää, niin hänestä voi tulla iso nimi.

Carolines. Odotukset katossa. 10 minuutin päästä Moshe Kasher ja Natasha Leggero lavalla.

Vielä mahtui yksi esitys tälle reissulle. Olin jo Suomesta käsin ostanut liput Amy Schumerin keikalle Gotham Comedy Clubille. Lämppärinä oli Mark Normand, joka pehmensi laskua navanaluskomediaan käsittelemällä vaikeita aiheita heti pohjalle. Muutama harmaahapsinen kansalainen hieman pyöritteli silmiään. Lisää silmienpyörittelyä oli luvassa seuraavan esiintyjän kohdalla.

Koska minut oli totutettu liian hyvään tällä matkalla, lähdin oletuksesta, että pakkohan tänne on tulla joku tosi kova nimi yllätysesiintyjäksi lämppärin jälkeen. Esimerkiksi Schumerin poikaystävä Anthony Jeselnik olisi kelvannut oikein hyvin. Täydeksi yllätyksekseni täällä esiintyivät vain ohjelmaan merkityt ihmiset. Mitäs pelleilyä tämä on?

Schumer oli myynyt talon täyteen. (Kasher/Leggeroon olisi ollut vielä lippuja jäljellä, ja omanikin ostin Natashan Twitterissä jakamalla alennuskoodilla!) Onhan se kova tekijä. Ihan ansaitusti on saanut oman TV-show’nsa. Se alkaa huhtikuun lopussa Comedy Centralilla. Katsotaan, mitä tulee.

Naapuripöydässä oltiin ihan ihmeissään/haltioissaan siitä, kuinka tuollainen kiltinnäköinen nainen voi noin rumaa juttua heittää ja ”she don’t give a shit”. Tämän sanoi tyyppi, joka selvensi koko keikan ajan tyttöystävälleen ja käyttäytyi kuin persläpi. Kun tyttöystävä kävi vessassa, hän tankkasi taskustaan kokaiinia. (Tai jotain muuta nenän kautta vedettävää, joka saa sinut käyttäytymään kuin hyperaktiivinen persläpi.) You know, it’s not Amy not giving a shit. It’s you.

Schumerin yleisö oli paikallisittain häkellyttävän homogeeninen porukka. Kaikki olivat valkoisia. Kaikki. Tätä ei tapahdu juuri missään show’ssa. Tätä hän myös kommentoi lavalta. Suomi-poika ei ihan täysin ymmärrä, mikä hänen komediassaan on noin voimakkaasti etnisesti profiloivaa, koska minun korvaani nuo jutut ja teemat ovat ihan normaaleja stand up -juttuja ihan normaaleista aihepiireistä, vaikkakin pikkuisen tavallista rankemmalla otteella. Ehkä minun korvaani ne ovat tuollaisia, koska olen niin valkoinen ettei valkoisemmaksi pääse.

Gotham oli symppis.

Vaikka Suomessa on hyvää komiikkatarjontaa, saavat nuo New Yorkin tyypit vaan aikamoisen määrän hyviä esityksiä aikaan joka viikko. Tuonne pitää palata, taas.

Pajatso tyhjäksi

Olin reissussa New Yorkissa ja vetäisin siellä viime reissun tapaan pari open miciä. Pyörittelin jonkun verran tuttuja ja turvallisia juttuja ja jonkin verran kokonaan tätä reissua varten kirjoitettua uutta.

”I prepared to meet you liberal New Yorkers by watching liberal news – or as they are called in Europe – news.”

Koska NYC on kirjava paikka, suurin osa koomikoista kuuluu johonkin vähemmistöön. Silti suomalainen New Yorkissa on niin erikoinen näky, että kommentoidessaan esitystä sukupuolenvaihdosleikkauksen tehnyt voi sanoa suomalaista eksoottiseksi, ja kenenkään mielestä tässä ei ole mitään outoa. Suomalainen kuuluu sellaiseen vähemmistöön, jota ei ole totuttu näkemään.

Toisena iltana huomasin, kuinka harmittomista asioista puhun. Vaikka mustimmissa jutuissa vilahtelee kuolema ja sodat, se kaikki on aika kevyttä, kun vertaa meikäläisen jälkeen vetäneeseen hoikkaan ja kalpeaan tyyppiin. Hän tyhjensi pajatson toteamalla, että häntä harmittaa, kun porukka stereotyypittää, että homomiehillä on AIDS. Hänellä on vasta vain HIV. Sen jälkeen hän puristeli viisi minuuttia huumoria HIV:stä.

Yksikään juttuni kuolemasta ei saa näkemään kuolemaa silmiesi edessä. Tuo tyyppi katsoi lavalla kuolemaa silmiin ja pakotti yleisön nauramaan kuolemalle.

Kävin kahden oman vedon lisäksi katsomassa komiikkaa kahdella klubilla. Dangerfield’s oli ihan hotellimme vieressä, joten sinne oli helppo pölähtää. Ottaen huomioon, kuinka kovaa hintaa Dangerfield’sistä vedetään, se oli pikkuisen nihkeä. (Hinnoittelu: $20 cover, johon saatavilla erilaisia tarjouskuponkeja + 2 drink minimum, juomat maksavat 8 taalasta ylöspäin + tax + 15% gratuity – ja gratuity maksetaan myös coverista.) Koomikot vetelivät aika helppoa lowest-common-denominator -huumoria. Pakasta nousi edukseen erilleen Brian Scott McFadden, joka teki simppeliä materiaalia erinomaisesti.

Varma klassikko Comedy Cellar sen sijaan oli eri maailmasta. Siellä oli perusmaanantai-ilta. Illan veti yksi parhaista MC’istä, jonka olen nähnyt, Ardie Fuqua. Lineup oli puhdasta timanttia (ja hei, tämä oli tavallinen maanantai, ei mikään spessushow): Nick Griffin, Judah Friedlander, Keith Alberstadt, Dave Attell, Godfrey ja Wyatt Cenac. Sitten oli vielä yksi hauska nainen, jonka nimen autuaasti unohdin. En ole sovinisti, hänellä oli vain niin yleinen nimi, ettei jäänyt mieleen.

Aiemmin en hirveästi lämmennyt Judah Friedlanderin hahmokomiikalle. Paikan päällä Judah ei hirveästi vetänyt materiaalia, vaan improvisoi ison osan settiä. Aika siivu setistä oli presidenttiteemalla, jokseenkin tähän tapaan. Vapaamuotoisempi rakenne teki tuosta loistavaa ja illuusio improvisaatiosta pysyi. Veikkaisin, että on aikamoisen määrän matskua valmistellut aiheesta.

Vaikka tuo kattaus olisi ollut ihan pelkältäänkin huikea, siihen päälle tuli vielä ilmoittamatta paikalle Aziz Ansari vetämään parikymmentä minuuttia, ilmeisesti kokeilemaan uutta materiaalia. Meinasin laskea alleni. Olin kytännyt, että josko Aziz Ansarin keikka olisi juuri matkan aikana, mutta eipä ollut. Vuori-Muhammed -probleema ratkesi siten, että Aziz tuli sinne, missä minä olen. Arvostan. Aziz tyhjensi pajatson.