Dokkari

Tein haastatteludokkarin stand up -komiikasta.

Tässä se on:

Haastateltavat:

Jape Grönroos
Joni Koivuniemi
Robert Pettersson
Phil Schwarzmann
Jussi Simola

Mikä tämä on?

Pieni kotikutoinen haastatteludokkari siitä, mitä kaikkea kummallista koomikoille tapahtuu lavalla. Liuta ihmisiä puhumassa kameralle. Se, mikä tekee näistä ihmisistä kiinnostavia on se, että heille maksetaan siitä, että he puhuvat hauskoja lavalla. Siksi he saavat pidettyä mielenkiinnon yllä haastattelutilanteessakin. Haastateltavana oli esiintyjiä uriensa eri vaiheissa, ammattilaisia ja myös päivätyönsä ohella tekeviä.

Dokkarin synty

Luin Ritch Shydnerin, Mark Schiffin kirjan I Killed, True Stories of the Road from America’s Top Comics. Katsoin Jordan Bradyn I Am Comic -dokkarin. Nauroin katketakseni molemmissa. En ollut vielä törmännyt suomalaiseen vastineeseen kummastakaan.

Vaikutti mukavalta idealta, josko jututtaisin koomikoita siitä, mitä kaikkea käsittämätöntä tapahtuu, kun pannaan hauskoja tyyppejä ilta illan jälkeen kummallisiin tilanteisiin puhumaan hassuja pikkuhiprakkaisille joukoille ympäri Suomea. Nämä ovat tyyppejä, joille maksetaan siitä, että he puhuvat hauskoja. Ehkä he puhuisivat hauskoja omasta hommastaankin.

En pitänyt kiirettä. Haastattelin koomikoita sitä mukaa kuin ehdin leikata aiempia haastatteluita kasaan. Minulla ei ollut deadlinea. En lähtenyt myöskään hifistelemään tai tavoittelemaan kuuta taivaalta. Useampi kysyi, ”eikö tällaisen dokkarin olisi voinut myydä johonkin YLElle tai jotain tai saisi johonkin dokkarifilmifestareille”? Olisi varmasti voinut myydä, mutta sitten dokkarin olisi pitänyt jonkun muun tehdä, vankemmalla kokemuksella ja kalliimmilla kamoilla. Silloin se olisi myös käynyt työstä. Olin tässä pitämässä hauskaa, en tekemässä rahaa, enkä teeskentelemässä ammattimaista dokumentaristia. Enkä halunnut, että tässä liikkuu yksikään euro. Kaikki mukana olijat ovat mukana rakkaudesta komiikkaan, eivät siksi, että tästä tulisi jotain välitöntä hyötyä.

Lähestymistapa oli aika punk. Joissain haastatteluissa näkyy selvästi, kuinka kuvaan ei-järin hyvissä olosuhteissa ja väärin (syväterävyys ei pysy kasassa, kun haastateltava liikkuu, värit ovat vähän sinne päin kuvatessa halvalla haastatteluvalolla marraskuun illassa pimeässä toimistossa, vastavaloon toisella kameralla, alkaa sataa kesken ulkohaastattelun ja joudun siirtämään kamerat huonompaan paikkaan puolivälissä). Budjetti koko pätkälle oli olematon. Niillä kuvauskamoilla menin, mitä sattui kaapista löytymään. 17 euron kolmijalka on ihan riittävän hyvä. 20 euron nappimikki toimii ihan tarpeeksi. Canonin halpa järkkäri ja nelivuotias Sanyon pikkuvideokamera riittävät tähän.

Punkiin kuuluu myös tee-se-itse. En ole ammattimainen leikkaaja. En ole ammattimainen kuvaaja. En ole ammattimainen haastattelija. Silti leikkasin, kuvasin ja haastattelin. Koomikot puhuvat kyllä puolestaan.

Miksi tämä on olemassa?

Koska tuntui siltä. Koska tykkään komiikasta. Jos joku viihtyy parikymmentä minuuttia näiden pätkien ääressä, tämä on saavuttanut tavoitteensa. Yksikään penni ei vaihtanut omistajaa.

Kiitokset

Kaikki haastateltavat
Phil Schwarzmann, arvokas apu haastattelutekniikassa ja kuvauksessa, ensimmäisenä koekaniinina toimiminen – ”I want to do the first interview with you, because I know you’ll take it cool even if I screw it up and we have to do it all over again”, sanoin. Ensimmäisen haastattelun kuvaus meni täysin puihin, jouduimme ottamaan sen uusiksi myöhemmin.
Ulla Virtanen, apu leikkauksen kanssa.
Olli Sulopuisto, apu leikkauksen ja haastattelun kanssa.

Musiikki:

RIM: Idle (Creative Commons)
Fountains: Sinkhole (Creative Commons)

Haastattelut, leikkaus, kuvaus, äänitys: Henry Lehto