Törmäsin aiemmin poikkeuksellisen mainioon pieneen Angelika Oinaanvaaran dokkariin suomalaisesta stand upista. En ikinä tullut painaneeksi aiemmin playta, mutta panin sen muistiin. Katsoin sen nyt lopulta läpi ja yllätyin positiivisesti.

Katso alta, mitä suomalaisilla koomikoilla on sanottavanaan tästä rujosta, mutta loistavasta taiteenlajista:

Päätän kirjoittaa ylihuomista keikkaa varten taas uutta komiikkaa. Päätökseni jälkeen käyn ensin rankaisemassa internetin pokeripöydissä ulkomaaneläviä. Katson neljä vanhaa toiminutta keikkaa videolta ja mietin, mitä tein paremmin kuin viime keikalla. Sitten katson kaksi Sarah Silverman Programin jaksoa inspiraatioksi.

Sitten kaadan itselleni pienen viskin, menen sänkyyn peiton alle, otan läppärin syliin, panen Beckin soimaan ja alan tuijottaa muistiinpanojani. Tuijotus kestää tovin. Kaikki keskeneräiset jutut vaikuttavat siltä, että ne ovat umpikujassa. Kaikki valmiit jutut vaikuttavat siltä, että kaikki muutokset vievät huonompaan suuntaan. Itsetunto laskee ja kynnys kirjoittaa uutta materiaalia nousee entisestään.

Koetan paeta paniikkia kirjoittamalla postauksen blogiin ja toivon, että siitä tulisi jonkinlainen woodyallenmainen neuroottisen koomikon inspiraatio.

Ei tullut. Tämä on vehkeestä.

Standupin joulutauko on ohi ja kevään keikkakalenteri alkaa hitaasti, mutta varmasti täyttyä. Ensimmäinen veto on ensi keskiviikkona 20.1. On The Rocksissa. Siihen heti perään seuraavana maanantaina käyn korkkaamassa uusiutuneen Black Doorin klubin.

Käyn lyhyesti vilkaisemassa myös Helsingin ulkopuolista maailmaa Tampereella Kahvila Valossa 2.2. Muuallakin Etelä-Suomessa olisi kiva käydä, mutta järkevän ajomatkan päässä ei tunnu oikein olevan sopivia klubeja tarjolla.

Uuden materiaalin kirjoittaminen on ollut viime aikoina omituista. Aihioita syntyy vaikka kuinka paljon, mutta kummallinen itsekriittisyyden aalto iskee päälle heti, kun pitäisi kirjoittaa juttu valmiiksi. Eiköhän siitä huolimatta tässä loppukuun aikana setti mene ihan tehokkaasti uusiksi.

Törmäsin tänään Marc Maronin 70 minuutin standup-settiin sen jälkeen, kun olin kääntynyt loppuunmyydyn Korjaamon ovelta, johon yritin mennä katsomaan Helsinki Comedy Festivalin antia. (Näemmä André Wickström vetää hyvin väkeä.)

Marc Maronin setti yllätti täysin takavasemmalta. En ole toviin nähnyt yhtä hyvää synkkää komediaa.

Tässä, olkaa hyvä:

http://vimeo.com/moogaloop.swf?clip_id=6186398&server=vimeo.com&show_title=1&show_byline=1&show_portrait=0&color=00ADEF&fullscreen=1

Standup – Marc Maron from Troy Conrad on Vimeo.

Ensimmäinen standup-setti On The Rocksin elävän yleisön edessä meni mukavasti. Jokainen kohta, johon olin ajatellut naurun, sai sen. Jotkut läpät saivat isotkin naurut, mikä oli helpottavaa, koska ennen kuin kokeilee yleisön edessä, omille jutuilleen on aivan täysin turta, eikä ole mitään hajua, mikä on hauskaa ja mikä ei.

Tämä oli mukava alku. Koetan buukata ainakin yhden pistokeikan Tampereelle Teerenpeliin. Alustavasti juttelimme myös eilisillalla lavalla olleen Philin kanssa, että voisi joku tiistai carpoolata Turun Gong Show’hun. Kaipa tuolla Rocksissa pitäisi kevään myötä uudestaan käydä koeajamassa pikkuisen eri materiaalia.

Se oli mukavaa, vaan nyt pitää kirjoittaa lisää materiaalia. …ja tehdä Samu-jutusta yksinkertaisempi.

Olin Suomen Stand Up Clubin neljän päivän standup-kurssilla. Nyt se on takana, ja minulla on sellainen olo, että olen saavuttanut jotain.

Sitä ei uskoisi, kuinka hidasta materiaalin kirjoittaminen on. Jo ennen kurssia oli hyvin selvää, että hyvän materiaalin kirjoittaminen on vaikeaa, mutta kirjoittamisen h-i-t-a-u-s yllätti. Oli myös hämmentävää huomata, että aluksi timantiksi luulemansa materiaali ei toimi mitenkään millään tasolla.

Kurssi oli yllättävän voimakas kokemus. Yllätyin siitä, kuinka kurssin alettua aloin koko ajan ajatella, miten kaikesta vastaantulevasta saisi käännettyä standup-vedon. Ensimmäisten muutamien päivien ajan se oli jopa stressaavaa. Huumorimoodi ei kääntynyt pois edes nukkumaan mennessä.

Menin kurssille, koska halusin ylittää itseni. Stand up on aina kiinnostanut, ja ajan myötä fanitus on mennyt vain voimakkaammaksi. Samalla tavalla siinä oli käyvä kuin kitaran kanssa. Kun rock on niin parhautta, eihän sitä voi olla ottamatta kitaraa käteen, oli lahjoja tai ei.

Nyt ensimmäinen etappi on saavutettu ja viiden minuutin yhtenäinen setti on vedetty kurssilaisille ja muutamalle ammattikoomikolle. Seuraava etappi on tehdä se sama avoimessa tilaisuudessa isomman yleisön edessä. Sitä ennen heitän kolmasosan setistä roskiin, ja tiukennan jäljelle jäävää materiaalia.

Tämä ei jää tähän. Minulla ja maailmalla on vielä selvittämättömiä asioita. On vielä paljon ylitettävää.