Vuoden keikat alkaa olla vedetty. Mietin mennyttä vuotta ja junailen kevään juttuja. Keväällä tulee kolme vuotta täyteen stand upin esittämistä. Toivon, että todella olen tehnyt kolme vuotta, enkä sitä yhtä ja samaa vuotta kolmeen kertaan.

Mitä keväällä? Sitä samaa, mutta enemmän huolella. Koetan käyttää harrastukseen saman verran aikaa, mutta painottaa keväällä enemmän kirjoittamista reissaamisen sijaan. Mikään ei korvaa sitä, että on kilometrejä ja harjoitusta takana, mutta kun päivään ei ilmesty lisää tunteja, nyt on uusien juttujen kirjoittamisen ja vanhojen juttujen jatkohiomisen aika. Syksyllä tuli ihan liian vähän uutta materiaalia.

Koetetaan, että se olisi paremmin kirjoitettua ja paremmin esitettyä. Mitä paremmin vetää, sitä parempia tilaisuuksia vetää avautuu, ja sitä parempia keikkoja syntyy. Ei muuta kuin työtä. Paljon kirjoittamista, paljon esittämistä.

Kävin erään kokeneen koomikon kanssa settiäni läpi. Tulimme tulokseen, että seuraava parannus on tunkea reippaasti lisää tageja nykyisen materiaalin sisään. Vedetään samaa kamaa, mutta puristetaan samasta setupista enemmän punchlinejä irti.

Olen tehnyt paljon hienosäätöä viimeisen vuoden aikana. Jätän tätä nykyä paljon helpommin käyttämättä yksittäiset irtonaiset lyhyet pätkät, vaikka kuinka pitäisin niistä. Jos niillä ei ole minkäänlaista yhteyttä muihin juttuihin, niin ei niitä sinne pidä väkisin tunkea. Luulisi, että tuo on ihan yksinkertainen asia, mutta kun rakastuu johonkin onelineriin, niin äkkiähän tuon unohtaa.

Vielä on matkaa kuljettavana vaikka kuinka paljon. Ammattilaisuus ei kuitenkaan ole edes pitkän aikavälin tavoitteena, koska pidän päivätöistäni. Hyvin voisi myös todeta, että ”happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista”, kun ei ole top-femmaan saumaa. Tähtäimessä on tehdä tätä samaa mahdollisimman hyvin ja pitää hauskaa tässä haastavassa lajissa. Sitä voi tehdä ilman maailmanvalloitusharhakuviakin.

Siitä tämä on hassu laji, kun pitää samaan aikaan olla sekä itsevarma kuin myös nöyrä.

Tällainen oli 2011. Katsotaan millainen on 2012. (Hei, sitten 2012 kanssa blogissa vähemmän itsetutkiskelua ja enemmän vitsejä!)

Julisteissa jostain syystä oli lähdetty ihan eri kulmalla, ei korostettu ihan yhtä paljon meikäläistä kuin liitutaulumainonnassa, kuvatkin olivat ihan eri tyypeistä. Kuva on Henry’s Pubista.

Mietin, miksi minusta ”moro, mikä sinun nimesi on” -henkinen crowdwork tuntuu minusta niin etäiseltä, kun taas kaiken maailman huutelijoihin reagoiminen on ihan luontevaa.

”Moro, mikä sinun nimesi on” -meiningissä pitäisi periaatteessa olla kiinnostunut siitä, jota jututtaa. En oikeasti ole, ja esiintymismielentilassa komiikkaan keskittyneenä en aina osaa feikata riittävän hyvin, että olisin. Huutelijoihin reagoiminen on paljon luontevampaa siksi, että lähtökohta on ”Tässä on sinulle set-up. Ole hyvä ja kirjoita nopeasti punch tähän.”

Jos olisi hemmetin hyvä koomikko, osaisi joko feikata kiinnostuksen tai sitten osaisi oikeasti olla kiinnostunut juuri siitä yleisön edustajasta. Vielä on matkaa kuljettavana.

Jotta menestyisi stand upissa, pitäisi uusia ideoita keksiessä olla itsekritiikki nollissa, valmistautuessa ja juttuja editoidessa olla itsekritiikki kympissä ja lavalla taas kadottaisi itsekritiikin.

Olen opiskellut peittämään itsekritiikin lavalla. Vielä kun oppisin kadottamaan itsekritiikin, enkä vain feikkaisi.

No, jos ei feikkaa, ei voi voittaa. Maailma on erilainen feikkaajan silmin.