Komediaturistina New Yorkissa

Koska tykkään komiikasta ja olen innokas maksamaan lentolipuista, kävin komiikkaturistina New Yorkissa. Sillä kaupungilla on kallis maine, mutta loppupeleistä lennot maksavat vain rahtusen enemmän kuin Etelä-Eurooppaan, majoituksen saa kohtuullisen järkevään hintaan (Chinatownissa vastaavantasoinen hotelli oli halvempi kuin Joensuussa) ja kaikki muu on halvempaa – myös komiikka.

Joka reissulla pitää käydä Comedy Cellarissa. Tällä kertaa siellä oli reipas kattaus koomikoita, joista etukäteen eniten kiinnosti Kurt Metzger. Ilta venähti alkuperäisestä ja paikalle tuli yllätysesiintyjinä Earthquake, Jeff Ross ja Mike Birbiglia. Kuinka kova ilta oikein voi olla, jos yllätysesiintyjinä on sekä Ross että Birbiglia? No, 12 dollaria + two drink minimum -tiistai-ilta. Aika hyvä.

+ Mike Birbiglia, Earthquake and Jeff Ross unannounced.

Keskiviikkona kävin jonottamassa Late Night with Jimmy Fallon -monologiharjoituksiin liput. Fallonin varsinaisen show’n nauhoituksiin joutuu varaamaan liput pitkälle etukäteen, mutta monologitreeniin saa liput menemällä riittävän aikaisin ennen klo 12 jonottamaan NBC Experience Storeen.

Monologitreenissä Fallon kertoo lyhyesti studiosta ja monologista ja ajaa läpi liudan samana päivänä kirjoitettuja vitsejä, joita aikoo käyttää saman päivän ja seuraavien päivien monologeissa, jos yleisön reaktio on suotuisa. Monologikirjoittajat seuraavat vierestä. Illalla voi katsoa televisiosta, mitkä jutut pääsivät perille ja mitkä eivät. Paljon jonottamistahan tuossa on, mutta onhan tuo mielenkiintoinen kokemus, jos haluaa nähdä, miten late night -ohjelmaa tehdään.

Jos kiinnostaa, miten late night -monologi rakennetaan, tämä on ihan puhdasta kultaa.

Fallon-monologin jälkeen kävin illalla vetäisemässä open mic -vedon Eastville Comedy Clubissa. Täkäläiset open mic -klubit ovat paljon suomalaisia vastaavia karumpia. Yleisöä ei ole ketään muita kuin koomikot. Porukkaa on esiintymässä paljon, mutta iso osa porukasta ei ole paikalla kuin vähän ennen vetoaan, ja vähän sen jälkeen katoavat. Tuolle samalle lavalle loppui Louien ensimmäinen kausi, mutta sitä tähtipölyä ei enää tällaiselle illalle rapise.

Kaikki esiintyminen on hyvää treeniä, mutta hieman mietityttää, ohjaako pelkille koomikoille esiintyminen väärään suuntaan. Yhdessä jutussani on punchline, joka minusta on ihan liian ilmeinen, mutta testatessa sitä oikealla yleisöllä se on toiminut joka kerta. Koska koomikot näkevät, mihin olen menossa jutullani, se ei heitä naurata. Sen sijaan metahuumori naurattaa ihan suhteettomasti. Sanon ensin tahallani kliseisen latteuden ja totean perään ”ooh, this is going to be edgy”, ja saan kunnolliset naurut. Oikealle yleisölle testattuna tuo ei ole kolmesta kokeilusta toiminut kuin kerran – koska se vaatii, että yleisö tuntisi stand upin kliseet (lentokoneruoka, naiset ja miehet, kissat ja koirat).

Paikalliset lavat ovat aika pienieleisiä.

Torstaina oli vuorossa Carolines, jossa oli kovassa nousussa oleva Moshe Kasher ja Natasha Leggero. Yllätysesiintyjien kanssa on käynyt tällä reissulla hyvä säkä, ja niin tälläkin keikalla. Todd Barry paukkasi sisään ja veti vartin verran pyytämättä ja yllätyksenä. Kelpasi minulle.

Leggero ei ole ihan tolkuttomasti uudistanut settiään vanhasta, mutta silti oli mukava nähdä. Erikoisena improvisaationa hän söi neljänneksen eturivin pöydässä olleesta pizzasta. ”Are you going to finish that?” Suomalaisilla komiikkaklubeilla on aika harvakseltaan ruokatarjoilua. Vielä harvemmin (teko?)turkis kaulassa syödään eturivin safkat. Tuo kuulostaa oudolta, mutta se toimi sillä hetkellä.

Moshe Kasheria odotin vielä enemmän. Moshe on kovassa nousukiidossa. Luin lentokoneessa Moshen omaelämäkerran Kasher in the RyeThe True Tale of a White Boy from Oakland Who Became a Drug Addict, Criminal, Mental Patient, and Then Turned 16 melkein kokonaan. Kirjassa kuvattu kova lapsuus näkyy jutuissa, mutta nykyinen Moshe on kiltti ja yllättävän feminiininen herrasmies. Tyyppi kirjoittaa hyvin ja värikkäästi, esittää hyvin ja on kiinnostava persoona – mitä muuta oikein voi vaatia? Muutama iso telkkarijuttu vaan lisää, niin hänestä voi tulla iso nimi.

Carolines. Odotukset katossa. 10 minuutin päästä Moshe Kasher ja Natasha Leggero lavalla.

Vielä mahtui yksi esitys tälle reissulle. Olin jo Suomesta käsin ostanut liput Amy Schumerin keikalle Gotham Comedy Clubille. Lämppärinä oli Mark Normand, joka pehmensi laskua navanaluskomediaan käsittelemällä vaikeita aiheita heti pohjalle. Muutama harmaahapsinen kansalainen hieman pyöritteli silmiään. Lisää silmienpyörittelyä oli luvassa seuraavan esiintyjän kohdalla.

Koska minut oli totutettu liian hyvään tällä matkalla, lähdin oletuksesta, että pakkohan tänne on tulla joku tosi kova nimi yllätysesiintyjäksi lämppärin jälkeen. Esimerkiksi Schumerin poikaystävä Anthony Jeselnik olisi kelvannut oikein hyvin. Täydeksi yllätyksekseni täällä esiintyivät vain ohjelmaan merkityt ihmiset. Mitäs pelleilyä tämä on?

Schumer oli myynyt talon täyteen. (Kasher/Leggeroon olisi ollut vielä lippuja jäljellä, ja omanikin ostin Natashan Twitterissä jakamalla alennuskoodilla!) Onhan se kova tekijä. Ihan ansaitusti on saanut oman TV-show’nsa. Se alkaa huhtikuun lopussa Comedy Centralilla. Katsotaan, mitä tulee.

Naapuripöydässä oltiin ihan ihmeissään/haltioissaan siitä, kuinka tuollainen kiltinnäköinen nainen voi noin rumaa juttua heittää ja ”she don’t give a shit”. Tämän sanoi tyyppi, joka selvensi koko keikan ajan tyttöystävälleen ja käyttäytyi kuin persläpi. Kun tyttöystävä kävi vessassa, hän tankkasi taskustaan kokaiinia. (Tai jotain muuta nenän kautta vedettävää, joka saa sinut käyttäytymään kuin hyperaktiivinen persläpi.) You know, it’s not Amy not giving a shit. It’s you.

Schumerin yleisö oli paikallisittain häkellyttävän homogeeninen porukka. Kaikki olivat valkoisia. Kaikki. Tätä ei tapahdu juuri missään show’ssa. Tätä hän myös kommentoi lavalta. Suomi-poika ei ihan täysin ymmärrä, mikä hänen komediassaan on noin voimakkaasti etnisesti profiloivaa, koska minun korvaani nuo jutut ja teemat ovat ihan normaaleja stand up -juttuja ihan normaaleista aihepiireistä, vaikkakin pikkuisen tavallista rankemmalla otteella. Ehkä minun korvaani ne ovat tuollaisia, koska olen niin valkoinen ettei valkoisemmaksi pääse.

Gotham oli symppis.

Vaikka Suomessa on hyvää komiikkatarjontaa, saavat nuo New Yorkin tyypit vaan aikamoisen määrän hyviä esityksiä aikaan joka viikko. Tuonne pitää palata, taas.

Täpinöissä: Hyvää kamaa

Viime aikoina olen ollut eniten täpinöissä näistä:

Louie: The Late Show -jaksojen trilogia (S03E10, S03E11, S03E12)

Louis CK:n tähdittämä, kirjoittama, ohjaama ja tuottama Louie-sarja on kokonaisuutena ihan timanttia ja tällä hetkellä kaikkein kovin juttu, joka telkkarista tulee. Viimeisimmät kolme jaksoa ovat olleet yksi iso kokonaisuus, jossa Louis kilpailee paikasta Late Show’n isäntänä Lettermanin korvaajana.

Jo näiden kolmen jakson vierailevien tähtien nimilista on vakuuttava: David Lynch, Chris Rock, Jerry Seinfeld, Jim Norton, Todd Barry, Nick DiPaolo, Susan Sarandon, Paul Rudd, Jay Leno. Näistä Lynch tekee ison roolin. Ei näytä ihan siltä, että tämä on kansainväliseksi telkkarisarjaksi kohtuullisen pienen budjetin meininki. Budjetti on vain 300 000 USD per jakso. Tuolla rahalla ei saa edes Homerin tai Margen ääntä yhteen Simpsoneiden jaksoon, saati sitten koko jakson tuotantoa.

Louie-sarjan tyyli on erilainen kuin Louis CK:n stand up -seteissä. Yleissävy on paljon synkempi, ja tahti on paljon hitaampi. Silti tämä on yksi niitä harvoja televisio-ohjelmia, joille nauran ääneen monta kertaa jaksossa.

The Daily Show with Jon Stewart

The Daily Show on aina kova. Etenkin nyt on aivan loistavaa aikaa, koska Yhdysvaltojen presidenttikisa on kovassa vauhdissa. Vaikkei jenkkipressan valinta ole kovin olennainen suomalaisesta näkökulmasta, vaalitaistelu on ihan huikeaa, koska kisassa päästetään aivan uskomattomia sammakoita suusta.

Neljä kertaa viikossa, Suomen aikaa ti-pe, tulee uusi jakso verkkoon Comedy Centralin sivuille saataville. Samalla aikataululla voi tsekata hyvin paljon samanhenkisen Colbert Reportin.

Eugene Mirman

Mirman ei ole viime aikoina julkaissut mitään, mutta löysin hänet uudestaan hiljattain. Parin viime viikon työmatkoilla Eugene Mirmanin vanhat levyt Spotifyssä ovat soineet aika lailla nonstoppina. Hän tekee absurdia komediaa juuri sillä tavalla kuin haluaisin tehdä, mutta en vain ikinä saa tuollaisia juttuja nauruiksi asti. ”Häh”-asteelle pääsen helposti, mutta se ei paljon auta. Ehkä joku päivä tuokin tyyli vielä osuu.

Joskus vielä saan oman Shapes for Saleni kasaan. Toivottavasti saan upotettua siihen kielikuvan ”innoissaan kuin Ritari Ässä Kittilässä”.