Hankalampaa komiikkaa, kiitos!

Seurasin toisaalla keskustelua, jossa porukka puhui siitä, miten oma komiikan seuraaminen on muuttunut sitä myötä, kun on kaivautunut syvemmälle komiikkaan. Osa tuntui menettäneen intonsa, osa innostuneensa kahta kovemmin.

Mitä enemmän olen tonkinut, mitä enemmän olen rutinoitunut, mitä laajemmin olen nähnyt, sitä enemmän olen tympääntynyt heikkoon kirjoittamiseen. Nauru syntyy, kun kaksi toisiinsa näennäisesti epäsopivaa asiaa yhdistyvät yllättävällä tavalla. Jos yllätys puuttuu, tulee vain nihkeä olo.

Kun joku kertoo niukasti puhujan suuhun sopivaksi muokattuja urbaanilegendoja omina juttuinaan lavalla, olen todella vaivaantunut. Kyllä se silti osaan porukkaa uppoaa, vaikka takahuoneessa facepalmataan.

Jos joku kertoo juttua, jonka punchlinen näen kilometrin päähän, tuntuu pahalta. Olen semisti jo turhautunut, jos joku yrittää ajaa läpi tulla / saada / kakkonen -kaksoismerkityksiä muutoin suorassa vitsissä. Ne kaikki on kuultu tuhanteen kertaan, ja täytyy olla todella ovela kierre, että saisi rakennettua yllätyksen. Onneksi tuo tunne auttaa karsimaan ison osan moisista hasardeista omista jutuista. Kunpa osaisin karsia kaikki.

Laiskan kirjoittamisen inhon vastapainoksi alkaa nauttia enemmän komiikasta, joka on hankalaa. Hankala komiikka ei ole automaattisesti hyvää, koska hankaluus saattaa syntyä myös huonosta jutun rakentamisesta. Hyvässä hankalassa komiikassa ei ole välittömästi ihan selvää, mistä on kysymys ja silti juttu saadaan pysymään kasassa. Esimerkiksi Kristen Schaal, Jon Dore ja Tig Notaro tekevät tuota erinomaisesti. Tässä Tigin esimerkki Conanin paneelista:

Vaikka käyttää aikaa ja ajatusta komiikkaan, aika harva tulee komiikkasnobiksi. Aivan samalla tavalla kuin monet pitkän linjan muusikot fanittavat Ramonesia, hyvin kirjoitettu simppelimpikin huumori on mahtavaa. Kun Anthony Jeselnik pudottaa täydellisen likaisen onelinerin tai Sarah Silverman kertoo hölmön pieruvitsin, olen ihan aseeton.

Minulla on hyvä fiilis, koska vaatimustaso television suomalaisessa huumoriviihteessä tuntuu nousseen. Kun luit tuon edellisen virkkeen, saatoit vetää herneen nenään, koska sinun mielestäsi tämänhetkinen ohjelma X on ihan paska. Tietenkin, kuraa on aina, mutta huippu on paljon korkeammalla kuin ennen.

Suosittu huumori näytti ennen tältä:

[Tästä kohdin on poistettu Pulttibois-video, koska se otettiin alas lähteestään.]

Nyt suosittu huumori näyttää ihan muulta. Hassu hattu ja puhevika ei enää kanna sketsihahmokilpailuiden ulkopuolella, onneksi. Yhä useammassa ohjelmassa on tiukasti kirjoitettua huumoria ja jotain muuta kuin mies-pukeutuu-naiseksi tai ”stereotyyppiä edustava vähemmistöläinen pannaan arkipäiväiseen tilanteeseen silittämään alhaisimpia ennakkoluulojamme myötäkarvaan” -tyyppistä kamaa.

Suomalaisen televisiohuumorin lähitulevaisuus näyttää lupaavalta. Toivottavasti sitä ei latisteta kädenlämpöiseksi koko perheen helpoksi hassutteluksi.

Komediaturistina New Yorkissa – taas

Olin taas komediaturisteilemassa New Yorkissa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta – aiemmistakin olen tähän blogiin kirjoitellut. Tällä kertaa en ehtinyt tekemisenpaljoudeltani lavalle itse – eikä se yhtään helpottanut, että keskimäärin paikalliset open mic -vedot ovat ihan jäätävää kuraa suomalaisiin vastaaviin verrattuna. Sen sijaan ehdin katsoa komiikkaa.

Kävin Brooklyn Comedy Festivalilla vilkaisemassa Myq Kaplanin ja muutaman nousevan koomikon setin. En ihan näe, miten sen hinta voi olla viisi dollaria, mutta en valita, vaan menen sisään ja naureskelen.

So, it's the new #comedycellar venue. Let's see if this is as good as the old one. (Why wouldn't it be?)

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Comedy Cellar on joka kerta ihan pakollinen paikka. Poikkeuksellisen kovia keskisarjan tyyppejä vetämässä 20-minuuttisia vetoja ja hyvin usein yllärinä raskaan sarjan tyyppejä kokeilemassa uusia matskuja. Aiemmilla kerroilla yllätysesiintyjinä olen nähnyt Aziz Ansarin, Mike Birbiglian, Jeff Rossin ja Judah Friedlanderin. Tämän reissun kahdella vierailulla sisään ilman ennakkoilmoitusta kävelivät Jim Norton, Ray Romano ja Sarah Silverman.

Jim Norton on sitä, mitä voit kuvitella. Hyvää kamaa ja likaista kuin mikä. Täysin yllättäen Ray Romano täyttää samat kriteerit. Olin Kaikki rakastavat Raymondia -sarjan tiimoilta siinä luulossa, että hän olisi Seinfeld-tyylinen putipuhdas koomikko. Siinä olin todella väärässä. Yleisön reaktioista päätellen everybody still loves Raymond.

Vaan Sarah Silverman? Holy shit. Meinasin laskea alleni, kun hänet kuulutettiin sisään. Tapaan olla kommentoimatta komiikkaa tekevien naisten ulkonäköä. Nyt on pakko tehdä poikkeus. Sarah Silverman näyttäisi hyvältä, vaikka hänellä olisi päällä äitinsä maalintahrimat farkkuhaalarit. Hän näytti hyvältä. Hänellä oli päällä äitinsä maalintahrimat farkkuhaalarit, joissa oli oudot henkselit. Tuo äiti oli kuollut pari päivää aiemmin.

Beth Ann O'Hara

Jos mietitte, että oliko tuon seurauksena sitten harras ja herkkä setti tarjolla, niin ei. Hänen lähestymisensä Abrahamin ja hänen poikansa tarinaan Raamatussa oli jyrkkä ja yllättävän pornahtava – niin pornahtava, etten aio kirjoittaa kuvausta tähän Googlen löydettäväksi.

Jotenkin on puoleensavetävää, kun joku tekee komediaa henkilökohtaisen tragedian jälkeen. Puhdistautumisriitti, nääs. Yksi parhaista vedoistani syntyi, kun olin vielä hämmennyksissä ja surullinen lähipiirissä tapahtuneen kuolemantapauksen jälkeen. Tämä Anthony Griffithin puhe on samaan aikaan hauska, karmea, koskettava ja upea. Tig Notaron juuri syöpädiagnoosin jälkeen tekemä setti on yksi kovimmista koskaan. Komedia ja tragedia eivät ole hirveän kaukana toisistaan.

Vaimoni ei suuresti tykkää olla huomion keskipisteenä komediakeikalla. Sanoin, että eivät ne meitä kuumota. Olin jokseenkin väärässä. Sarah Silverman -illassa noin minuutin kohdalla ilta muuttui Helsinki-teemaiseksi illaksi. Sarah spiikattiin ulos siten, että MC totesi minulle: ”So, you’re probably gonna tell everyone in Helsinki that you saw Sarah Silverman.” Yes, I am.