Komediaturistina New Yorkissa – taas

Olin taas komediaturisteilemassa New Yorkissa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta – aiemmistakin olen tähän blogiin kirjoitellut. Tällä kertaa en ehtinyt tekemisenpaljoudeltani lavalle itse – eikä se yhtään helpottanut, että keskimäärin paikalliset open mic -vedot ovat ihan jäätävää kuraa suomalaisiin vastaaviin verrattuna. Sen sijaan ehdin katsoa komiikkaa.

Kävin Brooklyn Comedy Festivalilla vilkaisemassa Myq Kaplanin ja muutaman nousevan koomikon setin. En ihan näe, miten sen hinta voi olla viisi dollaria, mutta en valita, vaan menen sisään ja naureskelen.

So, it's the new #comedycellar venue. Let's see if this is as good as the old one. (Why wouldn't it be?)

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Comedy Cellar on joka kerta ihan pakollinen paikka. Poikkeuksellisen kovia keskisarjan tyyppejä vetämässä 20-minuuttisia vetoja ja hyvin usein yllärinä raskaan sarjan tyyppejä kokeilemassa uusia matskuja. Aiemmilla kerroilla yllätysesiintyjinä olen nähnyt Aziz Ansarin, Mike Birbiglian, Jeff Rossin ja Judah Friedlanderin. Tämän reissun kahdella vierailulla sisään ilman ennakkoilmoitusta kävelivät Jim Norton, Ray Romano ja Sarah Silverman.

Jim Norton on sitä, mitä voit kuvitella. Hyvää kamaa ja likaista kuin mikä. Täysin yllättäen Ray Romano täyttää samat kriteerit. Olin Kaikki rakastavat Raymondia -sarjan tiimoilta siinä luulossa, että hän olisi Seinfeld-tyylinen putipuhdas koomikko. Siinä olin todella väärässä. Yleisön reaktioista päätellen everybody still loves Raymond.

Vaan Sarah Silverman? Holy shit. Meinasin laskea alleni, kun hänet kuulutettiin sisään. Tapaan olla kommentoimatta komiikkaa tekevien naisten ulkonäköä. Nyt on pakko tehdä poikkeus. Sarah Silverman näyttäisi hyvältä, vaikka hänellä olisi päällä äitinsä maalintahrimat farkkuhaalarit. Hän näytti hyvältä. Hänellä oli päällä äitinsä maalintahrimat farkkuhaalarit, joissa oli oudot henkselit. Tuo äiti oli kuollut pari päivää aiemmin.

Beth Ann O'Hara

Jos mietitte, että oliko tuon seurauksena sitten harras ja herkkä setti tarjolla, niin ei. Hänen lähestymisensä Abrahamin ja hänen poikansa tarinaan Raamatussa oli jyrkkä ja yllättävän pornahtava – niin pornahtava, etten aio kirjoittaa kuvausta tähän Googlen löydettäväksi.

Jotenkin on puoleensavetävää, kun joku tekee komediaa henkilökohtaisen tragedian jälkeen. Puhdistautumisriitti, nääs. Yksi parhaista vedoistani syntyi, kun olin vielä hämmennyksissä ja surullinen lähipiirissä tapahtuneen kuolemantapauksen jälkeen. Tämä Anthony Griffithin puhe on samaan aikaan hauska, karmea, koskettava ja upea. Tig Notaron juuri syöpädiagnoosin jälkeen tekemä setti on yksi kovimmista koskaan. Komedia ja tragedia eivät ole hirveän kaukana toisistaan.

Vaimoni ei suuresti tykkää olla huomion keskipisteenä komediakeikalla. Sanoin, että eivät ne meitä kuumota. Olin jokseenkin väärässä. Sarah Silverman -illassa noin minuutin kohdalla ilta muuttui Helsinki-teemaiseksi illaksi. Sarah spiikattiin ulos siten, että MC totesi minulle: ”So, you’re probably gonna tell everyone in Helsinki that you saw Sarah Silverman.” Yes, I am.

Komediaturistina New Yorkissa

Koska tykkään komiikasta ja olen innokas maksamaan lentolipuista, kävin komiikkaturistina New Yorkissa. Sillä kaupungilla on kallis maine, mutta loppupeleistä lennot maksavat vain rahtusen enemmän kuin Etelä-Eurooppaan, majoituksen saa kohtuullisen järkevään hintaan (Chinatownissa vastaavantasoinen hotelli oli halvempi kuin Joensuussa) ja kaikki muu on halvempaa – myös komiikka.

Joka reissulla pitää käydä Comedy Cellarissa. Tällä kertaa siellä oli reipas kattaus koomikoita, joista etukäteen eniten kiinnosti Kurt Metzger. Ilta venähti alkuperäisestä ja paikalle tuli yllätysesiintyjinä Earthquake, Jeff Ross ja Mike Birbiglia. Kuinka kova ilta oikein voi olla, jos yllätysesiintyjinä on sekä Ross että Birbiglia? No, 12 dollaria + two drink minimum -tiistai-ilta. Aika hyvä.

+ Mike Birbiglia, Earthquake and Jeff Ross unannounced.

Keskiviikkona kävin jonottamassa Late Night with Jimmy Fallon -monologiharjoituksiin liput. Fallonin varsinaisen show’n nauhoituksiin joutuu varaamaan liput pitkälle etukäteen, mutta monologitreeniin saa liput menemällä riittävän aikaisin ennen klo 12 jonottamaan NBC Experience Storeen.

Monologitreenissä Fallon kertoo lyhyesti studiosta ja monologista ja ajaa läpi liudan samana päivänä kirjoitettuja vitsejä, joita aikoo käyttää saman päivän ja seuraavien päivien monologeissa, jos yleisön reaktio on suotuisa. Monologikirjoittajat seuraavat vierestä. Illalla voi katsoa televisiosta, mitkä jutut pääsivät perille ja mitkä eivät. Paljon jonottamistahan tuossa on, mutta onhan tuo mielenkiintoinen kokemus, jos haluaa nähdä, miten late night -ohjelmaa tehdään.

Jos kiinnostaa, miten late night -monologi rakennetaan, tämä on ihan puhdasta kultaa.

Fallon-monologin jälkeen kävin illalla vetäisemässä open mic -vedon Eastville Comedy Clubissa. Täkäläiset open mic -klubit ovat paljon suomalaisia vastaavia karumpia. Yleisöä ei ole ketään muita kuin koomikot. Porukkaa on esiintymässä paljon, mutta iso osa porukasta ei ole paikalla kuin vähän ennen vetoaan, ja vähän sen jälkeen katoavat. Tuolle samalle lavalle loppui Louien ensimmäinen kausi, mutta sitä tähtipölyä ei enää tällaiselle illalle rapise.

Kaikki esiintyminen on hyvää treeniä, mutta hieman mietityttää, ohjaako pelkille koomikoille esiintyminen väärään suuntaan. Yhdessä jutussani on punchline, joka minusta on ihan liian ilmeinen, mutta testatessa sitä oikealla yleisöllä se on toiminut joka kerta. Koska koomikot näkevät, mihin olen menossa jutullani, se ei heitä naurata. Sen sijaan metahuumori naurattaa ihan suhteettomasti. Sanon ensin tahallani kliseisen latteuden ja totean perään ”ooh, this is going to be edgy”, ja saan kunnolliset naurut. Oikealle yleisölle testattuna tuo ei ole kolmesta kokeilusta toiminut kuin kerran – koska se vaatii, että yleisö tuntisi stand upin kliseet (lentokoneruoka, naiset ja miehet, kissat ja koirat).

Paikalliset lavat ovat aika pienieleisiä.

Torstaina oli vuorossa Carolines, jossa oli kovassa nousussa oleva Moshe Kasher ja Natasha Leggero. Yllätysesiintyjien kanssa on käynyt tällä reissulla hyvä säkä, ja niin tälläkin keikalla. Todd Barry paukkasi sisään ja veti vartin verran pyytämättä ja yllätyksenä. Kelpasi minulle.

Leggero ei ole ihan tolkuttomasti uudistanut settiään vanhasta, mutta silti oli mukava nähdä. Erikoisena improvisaationa hän söi neljänneksen eturivin pöydässä olleesta pizzasta. ”Are you going to finish that?” Suomalaisilla komiikkaklubeilla on aika harvakseltaan ruokatarjoilua. Vielä harvemmin (teko?)turkis kaulassa syödään eturivin safkat. Tuo kuulostaa oudolta, mutta se toimi sillä hetkellä.

Moshe Kasheria odotin vielä enemmän. Moshe on kovassa nousukiidossa. Luin lentokoneessa Moshen omaelämäkerran Kasher in the RyeThe True Tale of a White Boy from Oakland Who Became a Drug Addict, Criminal, Mental Patient, and Then Turned 16 melkein kokonaan. Kirjassa kuvattu kova lapsuus näkyy jutuissa, mutta nykyinen Moshe on kiltti ja yllättävän feminiininen herrasmies. Tyyppi kirjoittaa hyvin ja värikkäästi, esittää hyvin ja on kiinnostava persoona – mitä muuta oikein voi vaatia? Muutama iso telkkarijuttu vaan lisää, niin hänestä voi tulla iso nimi.

Carolines. Odotukset katossa. 10 minuutin päästä Moshe Kasher ja Natasha Leggero lavalla.

Vielä mahtui yksi esitys tälle reissulle. Olin jo Suomesta käsin ostanut liput Amy Schumerin keikalle Gotham Comedy Clubille. Lämppärinä oli Mark Normand, joka pehmensi laskua navanaluskomediaan käsittelemällä vaikeita aiheita heti pohjalle. Muutama harmaahapsinen kansalainen hieman pyöritteli silmiään. Lisää silmienpyörittelyä oli luvassa seuraavan esiintyjän kohdalla.

Koska minut oli totutettu liian hyvään tällä matkalla, lähdin oletuksesta, että pakkohan tänne on tulla joku tosi kova nimi yllätysesiintyjäksi lämppärin jälkeen. Esimerkiksi Schumerin poikaystävä Anthony Jeselnik olisi kelvannut oikein hyvin. Täydeksi yllätyksekseni täällä esiintyivät vain ohjelmaan merkityt ihmiset. Mitäs pelleilyä tämä on?

Schumer oli myynyt talon täyteen. (Kasher/Leggeroon olisi ollut vielä lippuja jäljellä, ja omanikin ostin Natashan Twitterissä jakamalla alennuskoodilla!) Onhan se kova tekijä. Ihan ansaitusti on saanut oman TV-show’nsa. Se alkaa huhtikuun lopussa Comedy Centralilla. Katsotaan, mitä tulee.

Naapuripöydässä oltiin ihan ihmeissään/haltioissaan siitä, kuinka tuollainen kiltinnäköinen nainen voi noin rumaa juttua heittää ja ”she don’t give a shit”. Tämän sanoi tyyppi, joka selvensi koko keikan ajan tyttöystävälleen ja käyttäytyi kuin persläpi. Kun tyttöystävä kävi vessassa, hän tankkasi taskustaan kokaiinia. (Tai jotain muuta nenän kautta vedettävää, joka saa sinut käyttäytymään kuin hyperaktiivinen persläpi.) You know, it’s not Amy not giving a shit. It’s you.

Schumerin yleisö oli paikallisittain häkellyttävän homogeeninen porukka. Kaikki olivat valkoisia. Kaikki. Tätä ei tapahdu juuri missään show’ssa. Tätä hän myös kommentoi lavalta. Suomi-poika ei ihan täysin ymmärrä, mikä hänen komediassaan on noin voimakkaasti etnisesti profiloivaa, koska minun korvaani nuo jutut ja teemat ovat ihan normaaleja stand up -juttuja ihan normaaleista aihepiireistä, vaikkakin pikkuisen tavallista rankemmalla otteella. Ehkä minun korvaani ne ovat tuollaisia, koska olen niin valkoinen ettei valkoisemmaksi pääse.

Gotham oli symppis.

Vaikka Suomessa on hyvää komiikkatarjontaa, saavat nuo New Yorkin tyypit vaan aikamoisen määrän hyviä esityksiä aikaan joka viikko. Tuonne pitää palata, taas.

Pajatso tyhjäksi

Olin reissussa New Yorkissa ja vetäisin siellä viime reissun tapaan pari open miciä. Pyörittelin jonkun verran tuttuja ja turvallisia juttuja ja jonkin verran kokonaan tätä reissua varten kirjoitettua uutta.

”I prepared to meet you liberal New Yorkers by watching liberal news – or as they are called in Europe – news.”

Koska NYC on kirjava paikka, suurin osa koomikoista kuuluu johonkin vähemmistöön. Silti suomalainen New Yorkissa on niin erikoinen näky, että kommentoidessaan esitystä sukupuolenvaihdosleikkauksen tehnyt voi sanoa suomalaista eksoottiseksi, ja kenenkään mielestä tässä ei ole mitään outoa. Suomalainen kuuluu sellaiseen vähemmistöön, jota ei ole totuttu näkemään.

Toisena iltana huomasin, kuinka harmittomista asioista puhun. Vaikka mustimmissa jutuissa vilahtelee kuolema ja sodat, se kaikki on aika kevyttä, kun vertaa meikäläisen jälkeen vetäneeseen hoikkaan ja kalpeaan tyyppiin. Hän tyhjensi pajatson toteamalla, että häntä harmittaa, kun porukka stereotyypittää, että homomiehillä on AIDS. Hänellä on vasta vain HIV. Sen jälkeen hän puristeli viisi minuuttia huumoria HIV:stä.

Yksikään juttuni kuolemasta ei saa näkemään kuolemaa silmiesi edessä. Tuo tyyppi katsoi lavalla kuolemaa silmiin ja pakotti yleisön nauramaan kuolemalle.

Kävin kahden oman vedon lisäksi katsomassa komiikkaa kahdella klubilla. Dangerfield’s oli ihan hotellimme vieressä, joten sinne oli helppo pölähtää. Ottaen huomioon, kuinka kovaa hintaa Dangerfield’sistä vedetään, se oli pikkuisen nihkeä. (Hinnoittelu: $20 cover, johon saatavilla erilaisia tarjouskuponkeja + 2 drink minimum, juomat maksavat 8 taalasta ylöspäin + tax + 15% gratuity – ja gratuity maksetaan myös coverista.) Koomikot vetelivät aika helppoa lowest-common-denominator -huumoria. Pakasta nousi edukseen erilleen Brian Scott McFadden, joka teki simppeliä materiaalia erinomaisesti.

Varma klassikko Comedy Cellar sen sijaan oli eri maailmasta. Siellä oli perusmaanantai-ilta. Illan veti yksi parhaista MC’istä, jonka olen nähnyt, Ardie Fuqua. Lineup oli puhdasta timanttia (ja hei, tämä oli tavallinen maanantai, ei mikään spessushow): Nick Griffin, Judah Friedlander, Keith Alberstadt, Dave Attell, Godfrey ja Wyatt Cenac. Sitten oli vielä yksi hauska nainen, jonka nimen autuaasti unohdin. En ole sovinisti, hänellä oli vain niin yleinen nimi, ettei jäänyt mieleen.

Aiemmin en hirveästi lämmennyt Judah Friedlanderin hahmokomiikalle. Paikan päällä Judah ei hirveästi vetänyt materiaalia, vaan improvisoi ison osan settiä. Aika siivu setistä oli presidenttiteemalla, jokseenkin tähän tapaan. Vapaamuotoisempi rakenne teki tuosta loistavaa ja illuusio improvisaatiosta pysyi. Veikkaisin, että on aikamoisen määrän matskua valmistellut aiheesta.

Vaikka tuo kattaus olisi ollut ihan pelkältäänkin huikea, siihen päälle tuli vielä ilmoittamatta paikalle Aziz Ansari vetämään parikymmentä minuuttia, ilmeisesti kokeilemaan uutta materiaalia. Meinasin laskea alleni. Olin kytännyt, että josko Aziz Ansarin keikka olisi juuri matkan aikana, mutta eipä ollut. Vuori-Muhammed -probleema ratkesi siten, että Aziz tuli sinne, missä minä olen. Arvostan. Aziz tyhjensi pajatson.

The week in NYC

I spent this week hitting the open mics in New York. Here’s the short version: I had a blast. Everything was different than back home in Helsinki, both in good and bad.

This is the long version: If you want to go to perform at an open mic in Helsinki, you have two permanent choices and some assorted one-shot chances every now and then. The permanent open mic clubs are On The Rocks every Wednesday and Comedy Club Rööperi at Old Anchor every first Saturday of the month. (Edit later: As of September 2012, there are more opportunities, but not anywhere near the amount that they have in New York) If you want to get some practise in New York, you have ten or so choices EVERY WEEKDAY NIGHT. Badslava.com has an excellent list of the mics.

I did four different mics in NYC and only one of those had non-comedians in the audience. (Jason, thanks for showing up!) From what I’ve been told, I’ve understood that this is how they roll. Then again, with the amazing and vibrant stand up comedy scene with ten or so open mics every night and dozens of professional shows any day you want, the supply is way bigger than the demand.

The rooms I visited were The Z Room, Treehouse Comedy, Stand Up NY and Your Parent’s Basement Comedy Show at Identity Lounge. Z Room had the nicest host (Darra ”Like Dat” Boyd), Treehouse had the best comedians, Stand Up NY had by far the best facilities and the Identity Lounge had an actual non-comedian audience.

Some of the open mics here are pay-to-play. 5 USD for 5 minutes seems to be the usual rate. That is not a significant amount of money, but still a clearly different mindset than in Helsinki. Because we get actual audiences in Helsinki – and occasionally paying audiences (whoa!) – for open mics, the comedians are there to make it worthwhile to the audience and won’t be charged.

Helsinki is active, but still the comedy supply is quite limited. If you want to compare, last Saturday in Comedy Club Rööperi in Helsinki there were more than 100 people in the audience. That is 80 more than the biggest audience I saw in New York, which was a dozen comedians and a couple of random audience members. People were sitting on the floor because we ran out of chairs. This was a really good one, but not that exceptional. It’s pretty much business as usual in Helsinki.

Everybody was really supportive at all the open mics I went and everyone was really nice to me. It might have helped that I’m this weird Nordic guy, which apparently is exotic in NYC – and I’m not there to compete for the same spots the other guys are doing. After each set they complimented me and so on. Being a Finn, I can’t take a compliment – my first honest reaction is that ”oh, that’s just small talk and common courtesy, they didn’t care about my stuff at all”. (It still is my reaction, you don’t lose your Nordic habits overnight.)

The guys in Finland said when I left ”awesome, NYC open mic comedy clubs must be really hip and cool and glamorous”. No, they’re not. They are mostly empty rooms. The NYC guys wonder ”what, you got real audiences for open mics? Paying audiences who indicate with laughter which bits work and which don’t? I am so coming there.” Yeah, but check out the number of opportunities available. You got ten times more opportunities in one night than we got in one week. Eventually, it all balances out. I was glad to be here, but I’ll be glad to be back home in Helsinki, too.

I’ll definitely do this again next time I’m in New York. I had fun, and the sets went nicely despite me doing them in my second language.

(Tällä kertaa vedän englanniksi, jos joku sattuu Googlella tänne löytämään etsiessään ”foreigner in New York stand up open mics” tai ”open mic Helsinki” -hakusanalla. Pian palataan taas perinteiseen suomenkieliseen ohjelmistoon.)

Stand Up NY

Stand Up NY

Tänään oli vuorossa Stand Up NY, joka on ihan oikea stand up -klubi. Aiemmat vedot olivat baareissa, jotka eivät varsinaisesti olleet suunniteltu stand upiin.

Edelleen hämmästyttää open mic -yleisöjen pienuus. En ole vielä nähnyt yhtään katsojaa täällä, ja ei ole kuulemma mitenkään poikkeuksellista. Tällä open miceissä vedetään koomikoille.

Kaikki, joiden kanssa juttelen, kertovat, että juuri täällä open micissä on hirmu mukava meininki ja tuetaan sekä jeesataan toisiaan, mutta muualla se on tosi dog-eat-dog -meininkiä. Enpä tiedä. Minulle ainakin kaikki ovat olleet ihan poikkeuksellisen mukavia. Ehkä se on tämä erikoisena etnisenä pohjoismaalaisena täällä olo, mikä tasoittaa tietäni. Pääsevät NYC:n tyypit ihmettelemään, miten Suomi-poika vetää kummallisella aksentilla.

Tänään kävin katsomassa Comedy Cellarissa kovan kattauksen: Todd Barry, Julian McCullough, Chuck Martin, Nick Griffin, Myq Kaplan ja Sherrod Small. Ihan joka ainoa noista veti törkeän hyvin. Barryyn ja Kaplaniin olin tykästynyt jo aiemmin. Tänään ne vetivät juuri niin hyvin kuin odotinkin, eivätkä silti olleet kumpikaan illan kolmen parhaan esiintyjän joukossa.

Huomenna on vuorossa reissun viimeinen open mic Identity Bar & Loungessa.

I think Anne Frank didn’t do Foursquare.

Ensimmäinen open mic kotimaan ulkopuolella

Vedin tänään ensimmäisen setin kotimaan ulkopuolella. Aloitin New Yorkista, The Z Room -open mic Pinetree Lodgessa.

Olin etukäteen lukenut, että täällä ei ole mitenkään harvinaista, että open micissä vedetään lähes pelkästään koomikoille. Eihän siinä muuten mitään, mutta koomikot eivät naura millekään, kun he näkevät useimmiten jo etukäteen, mihin punchiin setuppi on viemässä.

Yleisössä oli vain ja ainoastaan 20 koomikkoa. Olin kolmantena. Ensimmäinen tyyppi ei saanut hymähdyksiä kummempaa. Toinen tyyppi sai muutaman hörähdyksen. Paransin tuosta, mutten kovin pitkälle. Vanha kunnon Volcom-läppä skulasi. Pari tyyppiä kätteli ja onnitteli heti keikan jälkeen, joten eipä se ilmeisesti penkin alle mennyt. Vaikkei porukka keskimäärin nauranut kenenkään millekään jutulle, ilmapiiri oli rohkaiseva kaikille.

Illan emäntänä oli Darra ”Like Dat” Boyd. Krapulaisesta nimestään huolimatta hän oli herttainen ja ystävällinen.

Jälkikäteen huomasin, että muilla oli paljon harmittomampia aihepiirejä kuin minulla kaiken maailman kansanmurhien ja kirurgian keskellä. Ehkä en osaa kirjoittaa helpoista aiheista.

Huomenna on vuorossa Philin suosittelema Treehouse Comedy.

Matkalla keikalle metrossa kuulutettiin peräkkäin kaksi kuulutusta. ”A crowded subway car is no place for unlawful sexual conduct.” sekä ”Please give your seat to the elderly, disabled or pregnant.”

Well, there were no elderly, disabled or pregnant people there, but luckily enough, the subway car wasn’t that crowded.