Kolme päivää Lontoon komediaa

Hei hei, kallis, kylmä ja kostea Suomi. Lähdin Lontooseen, jossa on halpaa ja aina timanttiset säät. Tällä matkalla oli kaksi keskeistä teemaa: satunnainen pällistely ja elävä viihde. Koska aiemmilla reissuilla vakioturistinähtävyydet oli hoidettu, ei tarvinnut käydä katsomassa, mitä kaikkea siistiä British Museumissa olikaan tuotu Egyptistä.

Nautin elävästä viihteestä kahden komiikkaillan verran. Yksi Comedy Storessa ja yksi hyväntekeväisyyskeikka Bloomsbury Theatressa. Lontoossa vaan pitää mennä katsomaan komiikkaa, koska se on yksi maailman kolmesta komediapääkaupungista. (Muut: New York, Los Angeles.)

Comedy Store on erittäin takuuvarmaa kamaa – joskin tällä kertaa ei ollut ihan niin supertimanttinen ilta kuin aiemmilla kerroilla. Normiesiintyjien lisäksi kaksi uutta aktia oli siellä myös tekemässä viisiminuuttisen, kuten aiemmillakin kerroilla. Toisesta näki todellakin, miksi uudelle aktille oli annettu tilaisuus Comedy Storessa. Toisesta ei. Se olisi ollut satunnaisessa helsinkiläisessä open mic -illassa ollut keskimääräistä heikompi. Pääesiintyjät olivat tasaisen varmoja, mutta aiempien kertojen “holy shit, tämä on ehkä kovinta ikinä” -fiilis ei päässyt syntymään.

Kävin myös vilkaisemassa Bloomsbury Theatressa Sex Appeal IV -hyväntekeväisyysshow’ta, jolla kerättiin varoja Brook-hyväntekeväisyysjärjestölle. MC:nä oli Al Murray, joka vetää settinsä Pub Landlord -hahmolla. En ole stand upissa hahmokomiikan ystävä, mutta tässä tapauksessa pitää tehdä poikkeus. Saatana, että oli kova. Loppuunmyydystä teatterista Al poimi neljä tyyppiä, joiden kanssa hölmöiltiin aluksi ja myöhemmin tehtiin callbackeja about jokaisen aktin välissä. Kaksi näistä oli Erik the Swedish Viking ja Henry The Finn, digital marketer (arvatkaa, kuka). Joko teatterissa on paljon pohjoismaalaisia, tai sattuma korjasi satoa.

Tiesin, että siellä oli paljon esiintyjiä. En ymmärtänyt täysin, kuinka paljon. Oletin, että ei se ihan loputtomiin kestä, ja sovin tapaamisen kaverin kanssa teatterin liepeille 3 h 15 min aloituksen jälkeen. Olin väärässä. Kesti 3 h 40 min. Rahalle vastinetta.

Pari päivää Pariisin Charlie Hebdo -terrori-iskun jälkeen totesin, että on aika käydä katsomassa musikaalia, jossa tehdään satiiria jonkun uskonlahkon profeetasta ja uskomuksista. Vilkaisin The Book of Mormonin. Olen kuullut siitä niin paljon ylisanoja, että odotukset olivat täysin mahdottomalla tasolla. Musikaali lunasti täysin mahdottomat odotukset. Se on juuri sitä, mitä voisi kuvitella, jos tuosta aihepiiristä kirjoittaisi musikaalin South Park: Bigger, Longer, Uncutin hengessä. En ole suuri musikaalien ystävä, ja tykkäsin kovaa.

Mormoonijärjestön reaktio The Book of Mormonin satiiriin oli se, että he ostivat mainostilaa ohjelmalehtisestä ja totesivat siinä sympaattisesti, että “The book is always better”. Vaikka musikaali satirisoi heidän uskonasioitaan, musikaalissa myös vahvistettiin stereotyyppiä siitä, että he olisivat muille hirmuisen kohteliaita. Tätä stereotypiaa näyttää tuo vastaanotto vahvistavan aika hyvin.

En ole ihan varma, olisiko The Book of Mormon laillinen suomalaisten uskonrauhalakien valossa. Minusta jumalanpilkan tulisi olla asianomistajarikos, ja mikäli asianomistaja ei valita, kaikki lienee OK.

Tickets, please

Hetki keikalta: Suu on nopeampi kuin aivot

Tällaista oli tänään.

Aivot: ”Jahas, se punchline menikin tosi hyvin perille, herutellaas tuosta vielä. Improvisoidaan jotain tuohon perään.”

Suu: [PÄÄSTÄÄ SISÄSTÄÄN IHAN VITUNMOISEN FALSKIN HENKILÖÖNMENEVÄN SAMMAKON JULKISUUDEN HENKILÖSTÄ TÄYSIN TARPEETTOMASTI, EIKÄ EDES KOVIN HAUSKASTI – tosin ymmärtää kesken lauseen kääntyä ympäri ja pikkuisen pakittaa.]

Aivot: ”Suu, mitä helvettiä? Mistä nyt tuulee? Koeta nyt suoriutua, sulla on mikki auki ja täällä on täysi tupa!”

Suu: ”Miksiköhän mä noin sanoin? [HENKILÖ] on hyvä tyyppi, en mä tota mieltä oikeesti ole. Nyt uidaan syvällä.”

Aivot: ”Suu, too little too late, koeta nyt jumalauta siivota aktisi.”

Yleisö: Ei välitä sammakosta ja ei tiputa minua kuoppaan. Keikka jatkuu onneksi niin kuin ei olisi mitään tapahtunut. (Kiitos siitä.)

…ja sitten mennään seuraavaan juttuun.

Naurun Tasapaino rullaa taas – oheismatskua kaikkialla!

Naurun Tasapaino -kisa pyörii taas telkkarissa (ja tietenkin Yle Areenassa). Jos/kun siitä ei saa tarpeekseen, internet tarjoaa kaikenlaista kiinnostavaa kuunneltavaa kisan ja stand upin ympäriltä. Esimerkiksi näihin napsuu koko ajan uutta sisältöä:

Komiikka ja musiikki

Vertaan aika usein stand up -komiikkaa ja musiikkia. Teen molempia – samalla tavalla niitä tekemään ajatuneena, samasta syystä ja samalla meiningillä.

Lapsena kuulin rokkia ja pidin siitä kuin mielenvikainen mannapuurosta. Kasvoin hieman vanhemmaksi ja tajusin, että tätä voi ihan ihminenkin tehdä. Niin kuin esimerkiksi minä! Otin kitaran 13-vuotiaana käteen, ja kävin hakkaamaan. Hitaasti, mutta varmasti paranin, vaikken vieläkään mikään kummoinen ole. Muutamia bändejä olen ollut mukana viemässä kehdosta hautaan, ja parhaillaan on yksi viritys käynnissä, joka kuulostaa lupaavalta.

Aikuisempana kuulin stand up -komiikkaa. Lämpenin aika nopeasti sille. 90-luvun Suomessa stand up ei ollut kovin pinnalla. Sain hankalasti hankittua Bill Hicksin levyt. George Carliniakin oli saatavilla, mutta eipä paljon muuta. Tuo tapahtui kymmenen vuotta ennen Youtuben leviämistä, joten nykykorvaan tuo kuulostaa hankalalta, mutta niinpä kuulostaa moni muukin asia siltä ajalta. Lopulta oivalsin, että tätähän voi ihan ihminenkin tehdä – kuten esimerkiksi minä.

Kasailin monta vuotta jutunraakileita, ja lopulta päätin mennä stand up -kurssille. Tällaisissa fiiliksissä olin siitä 2009.

Kurssin iso anti oli se, että vahvisti, etten ollut kuutamolla, ja se antoi muutaman tärkeän oikeaan suuntaan tönäisyn, sekä puski minut pari viikkoa myöhemmin ensimmäiselle keikalle. Ensimmäinen keikka oli timanttia. Toinen keikka oli ehkä paskin keikka, jonka olen ikinä vetänyt.

Reilu 250 keikkaa myöhemmin, tämä on siistiä. Rokissa minulla on aika pitkä matka samoihin määriin. Molemmat ovat mahtavaa. Adrenaliinipurske, joka tulee, kun astuu spottien alle, on molemmissa hyvin samanlainen. En hae kummastakaan elantoa, ja jokainen euro, joka sieltä tulee, on lahja, mutta en ole siinä rahan takia. Jos minut tilataan rokkikeikalle soittamaan firman bileisiin covereita, sanon ei. Jos minut tilataan vetämään komiikkaa firman bileisiin, sanon ei. Entä jos on tarjolla show, jossa pääsee vetämään omia biisejä kuppaisessa räkälässä tai omia vitsejä ilman rajoituksia semikelvollisessa klubissa? Olen jo matkalla.

Siinä on iso ero, tekeekö musiikkia tai komiikkaa siksi, että haluaa olla muusikko tai koomikko vai siksi, että tykkää sen tekemisestä. Jos haluaa olla jotain, silloin metsästää elämäntyyliä sekä arvostusta ja jos haluaa oikeasti tehdä jotain on viihteen käsityöläinen rakkaudesta lajiin. On helppo arvata, kumpi lähestymistapa tuottaa helpommin parempaa musiikkia ja komiikkaa.

En tee näitä rahan takia, sitä varten on päivätyöt. Teen näitä siksi, että se on sitä, mistä saan kicksit. Olen siinä mielessä onnekas, että saan myös päivätyöstä kicksini. En halua lopettaa päivätöitäni, koska rakastan myös niitä. Se vapauttaa. Ei tarvitse tähdätä bändiä mahdollisimman moneen vetoavaksi eikä kirjoittaa vitsejä sellaisiksi, että ne toimisivat myös konservatiivisen insinööritoimiston kesäpäivillä. Kaikki kunnia heille, jotka osaavat ja haluavat moista tehdä, mutta minä teen näitä kahta vain siksi, että rakastan niitä.

Stand up -komiikkaa Spotifyssä, osa 4

Olen kerännyt Spotifyssä soittolistoihin sieltä löytyvää hyvää komiikkaa. Avasin juuri Vain Hyvää Stand Upia -soittolistan neljännen osan. Se päivittyy ajan oloon, joten klikkaamalla ”follow” Spotifyssä saat tiedon, kun sinne tulee uutta kamaa.

Spotifyssä on ihan järjetön määrä komiikkaa – ja siitä osa on aika nihkeää, niin ajattelin, että porukka arvostaisi, että joku kuratoisi tuollaisia listoja. Moni on kertonut, että tällä tavalla löytää helposti uusia koomikoita, kun perinteiset suuret koomikot on jo puhki kuunneltu.

Joka ainoa raita, joka listalla on, olen kuunnellut vähintään kertaalleen. Yhteensä noilla neljällä listalla on parisataa tuntia materiaalia, joten sen ei pitäisi ihan ensi hätään loppua.

Olkaa hyvä, Vain Hyvää Stand Upia osa 4.

Vanhat kolme listaa löytyvät tästä: Vain Hyvää Stand Upia 1, Vain Hyvää Stand Upia 2, Vain Hyvää Stand Upia 3

Miten tähän on tultu?

Panin juuri TOOLin Æniman soimaan. Se on järjettömän kova levy edelleen, eikä siitä huomaa, että se on yli viisitoistavuotias.

Flashback vuoteen 1997. Joku luukuttaa tätä levyä intissä tuvan mankassa. Kuuntelen pari biisiä, ja kuulostaa ihan huikealta jopa viiden pennin mankasta kasetilta soitettuna. Kysyn, mitä tämä on, ja sen jälkeen menee levy hankintaan.

Tutustun levyyn vähän syvemmin. Siellä sämplätään yhdessä biisissä Bill Hicksiä ja sisäkannessa on hänen kuvansa saatteella ”another dead hero”. En tiedä, kuka on kyseessä. Altavistaan tyypin nimen. (Olemme vuodessa 1997, Google ei ole vielä vedossa ja YouTuben perustamiseenkin on vielä kahdeksan vuotta.) Vaikuttaa kiinnostavalta.

Löydän verkosta muutaman pätkän Bill Hicksin komiikkaa. Ne pätkät latautuvat todella hitaasti. Antaumuksella ladatut klipit tulee kuunnteltua ihan kohtuuttoman moneen kertaan. Nyt olemme ajassa, jolloin MP3 oli juuri vasta tulossa suosituksi. Hicks avaa ovet komiikkaan ja ajan oloon löytyy myös George Carlinia Hicksille kaveriksi.

Siemen oli kylvetty. Reilut kymmenen vuotta se iti, kunnes nousin lavalle ensimmäistä kertaa. Kiitos, TOOL.

”Mitä koomikoita olet viime aikoina kuunnellut?”

Kaveri kysyi, että mitä hyviä koomikoita olen viime aikoina kuunnellut – oisko suosituksia? Lonkalta tuli muutama hyvä.

Moshe Kasher. Hänen olemuksensa on vähän kuin jos meikäläinen olisi jopa vielä vähemmän maskuliininen ja jonkin verran hoikempi. Karkeasti meikäläisen ikäinen. Taitaa sillä olla vähän samanväriset hiukset kanssa. (Ks. Spotify)

Moshe Kasher, April 17

Toinen kova on John Oliver. Hänen olemuksensa on vähän kuin jos meikäläinen olisi jopa vielä vähemmän maskuliininen ja jonkin verran hoikempi. Karkeasti meikäläisen ikäinen. Taitaa sillä olla vähän samanväriset hiukset kanssa. (Ks. Youtube)

john oliver

Olen täpinöissä kanssa Myq Kaplanista. Hänen olemuksensa on vähän kuin jos meikäläinen olisi jopa vielä vähemmän maskuliininen ja jonkin verran hoikempi. Karkeasti meikäläisen ikäinen. Taitaa sillä olla vähän samanväriset hiukset kanssa. (Ks. Spotify)

Myq Kaplan at 92YTribeca, Comedy Below Canal: Witstream Live

Näin tuossa pari viikkoa sitten reissulla Matt Kirshenin. Oli todella kova. Hänen olemuksensa on vähän kuin jos meikäläinen olisi jopa vielä vähemmän maskuliininen ja ihan hitosti hoikempi. Karkeasti meikäläisen ikäinen. Taitaa sillä olla vähän samanväriset hiukset kanssa. (Ks. Spotify)

Matt Kirshen

Alan nähdä kuvion mieltymyksissäni. Ei kenelläkään olisi suositella vuosina 1977-1980 syntyneitä koomikoita? Ei mielellään yhtä tukevia kuin meikäläinen. Ei-maskuliinisuus on plussaa.

Uusi loistava paneelishow: @Midnight

Comedy Centralilla alkoi juuri uusi puolituntinen paneelishow @Midnight. Ideana on laittaa juontaja Chris Hardwick (@nerdist) ja kolme koomikkoa skabailemaan internet-kulttuurista. Se on käytännössä internetin Uutisvuoto ilman vakiojäseniä ja julkkikset siivottuna hittoon.

Tehtävät ovat sellaisia kuin tuon kuvauksen perusteella voi kuvitella. ”Porn film or Etsy store?” ”OK Cupid ad or a serial killer confession?”

Tuo show vaikuttaa siltä, että Comedy Centralilla on mietitty, miten saataisiin mahdollisimman hyvin räätälöityä show siten, että siitä nauttisi meikäläinen. Aika hyvin onnistuivat.

Ei ole yllätys, että kaikki tuon show’n jaksot ovat saatavilla netissä kokonaisina. Tässä ensimmäinen jakso, vieraana Natasha Leggero (@natashaleggero), Doug Benson (@dougbenson) ja Kumail Nanjiani (@kumailn).

En usko, että millään kanavalla maailmassa on neljä päivää viikossa yhtä hyvä iltakattaus kuin Comedy Centralilla. Peräkkäin tulee The Daily Show, Colbert Report ja @Midnight. Eihän tässä tarvitse normaalia telkkariohjelmaa enää lainkaan.

Tuokio keikalta

On keskiviikon treeniklubi. Hirveä määrä porukkaa lineupissa, joten pitää vetää suunniteltua lyhyempi setti. Setistä karsiutuu jo toisen kerran peräkkäin ainakin kotona ihan uskomattoman hauskalta tuntunut – joskin täysin kokeilematon – jännittävä tarina siitä kuinka ostan selkärepun kaupasta. (Komiikassa on aidoimmillaan, kun kertoo omista huikeista kokemuksistaan.)

Tsekkaan tilannetta MC:nä toimivan Tomin kanssa. ”Meinaakko vetää sen Spede-jutun? Meneekö se päällekkäin mun jutun kanssa? Puhutaanko siinä pomppivista tisseistä Speden yhteydessä?” ”Ei.” ”No sit ei mee päällekkäin.”

Odotan, kun Tomi pohjustaa minut lavalle. Katson odottaessani tupakkakopin ikkunasta sisään. Siellä pari on niin innoissaan toisistaan, ettei olla kaukana panemisesta. Heidän meininkinsä on niin intensiivistä uppoutumista toistensa kehoihin ja naamoihin, etten kolmen metrin päästä erota, onko se tyttöpari vai sekapari. Hätkähdän, kun Tomi kuuluttaa minut kesken tilanteen lavalle. Mietin, pitäisikö mainita, että tuossa yleisön vasemmalla puolella lähes bylsitään. Tajuan, että vaikka se saattaa olla kiinnostavaa, ei se ole hauskaa. Lisäksi, jos minusta olisi kiinni, baareissa lähes-jörnittäisiin merkittävästi enemmän kuin nyt. Good for them. Annetaan toisten nylkyttää, nyt pitää tehdä komediaa.

Kerron juttuja. Monet palaset tuntuvat loksahtavat kohdalleen. Urpoilen ensimmäistä kertaa kierrossa olevan Spede-jutun ajoituksen, mutta se saa silti naurut. Vasta 2-3 kertaa kerrotut uudet jutut tuntuvat omilta ja vanhoja juttuja paremmilta. Mietin, että onko sattunut vain pari parempaa uutta juttua, vai olenko oppinut jotain uutta viimeisen muutaman kuukauden aikana.

Joskus ihan satunnaisesta keikasta tulee hyvä fiilis ja muistaa, miksi vähän joka viikko panee itsensä alttiiksi mokaamiselle. Nyt oli tällainen sympaattinen keskiviikko. Ehkä seuraavalle keikalle settiin sopii myös se jännittävä tarina selkärepun ostamisesta, jossa ei tapahdu mitään missään muualla kuin minun päässäni. Tällä kertaa päätin ennemmin kokeilla tarinaa siitä, kuinka Spede vahingossa laukaisi seksuaalisen heräämiseni. Sen lähtökohta oli kiinnostavampi.