Podcast-sarja: Takaisin kirjoituspöydälle, osa 15: Marianna Keisalo

Antropologi Marianna Keisalo Helsingin Yliopistolta tutki tohtorinväitöskirjassaan meksikolaisia rituaaliklovneja. Nyt hän tutkii suomalaisia stand up -koomikoita. Miten hän näkee stand up -rituaalin antropologin näkökulmasta? Miten hän on analysoinut Louis CK:n (omalla tavallaan myös meksikolainen rituaaliklovni) rutiineja?

Kas, olipa osuvaa, että kysyin juuri sellaiset kysymykset, joihin saat vastauksen painamalla play.
Continue reading

15 parasta stand up -spesiaalia Netflixissä

Toisaalla huudeltiin, että mikä siinä nyt on, kun on niin hankala löytää hyvää stand upia Netflixistä. Siellä on paljon meikäläisen makuun liian lattaotsaista kamaa, mutta yhtä lailla siellä on timantteja, jotka ovat neulanomaisesti upotettu Netflixin heinäsuopaan. Tässä 15 parasta vastaan tullutta.

Koska olen Netflixiä mönkinyt useammankymmentä tuntia läpi, voin jeesata hyvän löytämisessä. Vaikka suomalaisen Netflixin valikoima on rapakontakaista kapeampi, sielläkin on paljon hyvää, esimerkiksi nämä:

Bill Burr: You People Are All The Same

Bill Burr: I’m Sorry You Feel That Way

Louis CK: Live at Beacon Theatre

Mike Birbiglia: My Girlfriend’s Boyfriend

Wyatt Cenac: Brooklyn

Bo Burnham: What

Doug Stanhope: Beer Hall Putsch

Marc Maron: Thinky Pain

Dave Attell: Road Work

US-Netflixissä on paljon laajempi allas, josta ammentaa huumoria. Jos on sen maan osoitteella internetissä, Netflix näyttää sinulle nämä:

Moshe Kasher: Live in Oakland

Todd Barry: The Crowd Work Tour

Patton Oswalt: kaikki, esimerkiksi uusin

Brian Posehn: Fartist

Eugene Mirman: Vegan on His Way to Complain Store

Postia

Jos haluat, että saat ilmoituksen emailiin, kun uusi jakso podcastista tulee tai on jotain muuta aiheeseen liittyvää hassua päreilyä, niin vinkkaa osoitteesi alle. Facebook-sivujen vinkkaukset menevät tyypillisesti vain pienelle osalle likettäjistä, joten tämä on se tapa, jolla edelleen saa porukan kiinni.

(Uusi jakso podcastista on ihan justkohta tulossa.)

Kirjaudu postituslistalle alla. En spämmää, enkä luovuta osoitettasi mihinkään.


Heckler tarkistaa faktoja

Eiliseltä uuden materiaalin koeajokeikalta:

HL: “…että susi ei ole tappanut Suomessa ketään yli sataan vuoteen!”
Heckler: “Kahteensataan vuoteen!”
HL: “Kahteensataan? No, ~1890* on viimeksi tappanut, mä teen tutkimukseni. Mulla on faktat.”
Heckler: “Aa, mä muistin, että se oli 1800.”
HL: “Siitä on 130 vuotta. Faktat kuntoon!”

Heckler hiljennetty faktatiedolla, porukka arvosti. Teen taustatyöni kunnolla, jotta voin seisoa materiaalini takana.

Fake news -ohjelmissa isot ammattilaiset tekevät vielä parempaa taustatyötä. John Oliver taustajoukkoineen etenkin on kunnostautunut.

*1882, itse asiassa. Adrenaliinipöllyissä missasin kahdeksalla vuodella.

Kolme päivää Lontoon komediaa

Hei hei, kallis, kylmä ja kostea Suomi. Lähdin Lontooseen, jossa on halpaa ja aina timanttiset säät. Tällä matkalla oli kaksi keskeistä teemaa: satunnainen pällistely ja elävä viihde. Koska aiemmilla reissuilla vakioturistinähtävyydet oli hoidettu, ei tarvinnut käydä katsomassa, mitä kaikkea siistiä British Museumissa olikaan tuotu Egyptistä.

Nautin elävästä viihteestä kahden komiikkaillan verran. Yksi Comedy Storessa ja yksi hyväntekeväisyyskeikka Bloomsbury Theatressa. Lontoossa vaan pitää mennä katsomaan komiikkaa, koska se on yksi maailman kolmesta komediapääkaupungista. (Muut: New York, Los Angeles.)

Comedy Store on erittäin takuuvarmaa kamaa – joskin tällä kertaa ei ollut ihan niin supertimanttinen ilta kuin aiemmilla kerroilla. Normiesiintyjien lisäksi kaksi uutta aktia oli siellä myös tekemässä viisiminuuttisen, kuten aiemmillakin kerroilla. Toisesta näki todellakin, miksi uudelle aktille oli annettu tilaisuus Comedy Storessa. Toisesta ei. Se olisi ollut satunnaisessa helsinkiläisessä open mic -illassa ollut keskimääräistä heikompi. Pääesiintyjät olivat tasaisen varmoja, mutta aiempien kertojen “holy shit, tämä on ehkä kovinta ikinä” -fiilis ei päässyt syntymään.

Kävin myös vilkaisemassa Bloomsbury Theatressa Sex Appeal IV -hyväntekeväisyysshow’ta, jolla kerättiin varoja Brook-hyväntekeväisyysjärjestölle. MC:nä oli Al Murray, joka vetää settinsä Pub Landlord -hahmolla. En ole stand upissa hahmokomiikan ystävä, mutta tässä tapauksessa pitää tehdä poikkeus. Saatana, että oli kova. Loppuunmyydystä teatterista Al poimi neljä tyyppiä, joiden kanssa hölmöiltiin aluksi ja myöhemmin tehtiin callbackeja about jokaisen aktin välissä. Kaksi näistä oli Erik the Swedish Viking ja Henry The Finn, digital marketer (arvatkaa, kuka). Joko teatterissa on paljon pohjoismaalaisia, tai sattuma korjasi satoa.

Tiesin, että siellä oli paljon esiintyjiä. En ymmärtänyt täysin, kuinka paljon. Oletin, että ei se ihan loputtomiin kestä, ja sovin tapaamisen kaverin kanssa teatterin liepeille 3 h 15 min aloituksen jälkeen. Olin väärässä. Kesti 3 h 40 min. Rahalle vastinetta.

Pari päivää Pariisin Charlie Hebdo -terrori-iskun jälkeen totesin, että on aika käydä katsomassa musikaalia, jossa tehdään satiiria jonkun uskonlahkon profeetasta ja uskomuksista. Vilkaisin The Book of Mormonin. Olen kuullut siitä niin paljon ylisanoja, että odotukset olivat täysin mahdottomalla tasolla. Musikaali lunasti täysin mahdottomat odotukset. Se on juuri sitä, mitä voisi kuvitella, jos tuosta aihepiiristä kirjoittaisi musikaalin South Park: Bigger, Longer, Uncutin hengessä. En ole suuri musikaalien ystävä, ja tykkäsin kovaa.

Mormoonijärjestön reaktio The Book of Mormonin satiiriin oli se, että he ostivat mainostilaa ohjelmalehtisestä ja totesivat siinä sympaattisesti, että “The book is always better”. Vaikka musikaali satirisoi heidän uskonasioitaan, musikaalissa myös vahvistettiin stereotyyppiä siitä, että he olisivat muille hirmuisen kohteliaita. Tätä stereotypiaa näyttää tuo vastaanotto vahvistavan aika hyvin.

En ole ihan varma, olisiko The Book of Mormon laillinen suomalaisten uskonrauhalakien valossa. Minusta jumalanpilkan tulisi olla asianomistajarikos, ja mikäli asianomistaja ei valita, kaikki lienee OK.

Tickets, please

Hetki keikalta: Suu on nopeampi kuin aivot

Tällaista oli tänään.

Aivot: ”Jahas, se punchline menikin tosi hyvin perille, herutellaas tuosta vielä. Improvisoidaan jotain tuohon perään.”

Suu: [PÄÄSTÄÄ SISÄSTÄÄN IHAN VITUNMOISEN FALSKIN HENKILÖÖNMENEVÄN SAMMAKON JULKISUUDEN HENKILÖSTÄ TÄYSIN TARPEETTOMASTI, EIKÄ EDES KOVIN HAUSKASTI – tosin ymmärtää kesken lauseen kääntyä ympäri ja pikkuisen pakittaa.]

Aivot: ”Suu, mitä helvettiä? Mistä nyt tuulee? Koeta nyt suoriutua, sulla on mikki auki ja täällä on täysi tupa!”

Suu: ”Miksiköhän mä noin sanoin? [HENKILÖ] on hyvä tyyppi, en mä tota mieltä oikeesti ole. Nyt uidaan syvällä.”

Aivot: ”Suu, too little too late, koeta nyt jumalauta siivota aktisi.”

Yleisö: Ei välitä sammakosta ja ei tiputa minua kuoppaan. Keikka jatkuu onneksi niin kuin ei olisi mitään tapahtunut. (Kiitos siitä.)

…ja sitten mennään seuraavaan juttuun.

Naurun Tasapaino rullaa taas – oheismatskua kaikkialla!

Naurun Tasapaino -kisa pyörii taas telkkarissa (ja tietenkin Yle Areenassa). Jos/kun siitä ei saa tarpeekseen, internet tarjoaa kaikenlaista kiinnostavaa kuunneltavaa kisan ja stand upin ympäriltä. Esimerkiksi näihin napsuu koko ajan uutta sisältöä:

Komiikka ja musiikki

Vertaan aika usein stand up -komiikkaa ja musiikkia. Teen molempia – samalla tavalla niitä tekemään ajatuneena, samasta syystä ja samalla meiningillä.

Lapsena kuulin rokkia ja pidin siitä kuin mielenvikainen mannapuurosta. Kasvoin hieman vanhemmaksi ja tajusin, että tätä voi ihan ihminenkin tehdä. Niin kuin esimerkiksi minä! Otin kitaran 13-vuotiaana käteen, ja kävin hakkaamaan. Hitaasti, mutta varmasti paranin, vaikken vieläkään mikään kummoinen ole. Muutamia bändejä olen ollut mukana viemässä kehdosta hautaan, ja parhaillaan on yksi viritys käynnissä, joka kuulostaa lupaavalta.

Aikuisempana kuulin stand up -komiikkaa. Lämpenin aika nopeasti sille. 90-luvun Suomessa stand up ei ollut kovin pinnalla. Sain hankalasti hankittua Bill Hicksin levyt. George Carliniakin oli saatavilla, mutta eipä paljon muuta. Tuo tapahtui kymmenen vuotta ennen Youtuben leviämistä, joten nykykorvaan tuo kuulostaa hankalalta, mutta niinpä kuulostaa moni muukin asia siltä ajalta. Lopulta oivalsin, että tätähän voi ihan ihminenkin tehdä – kuten esimerkiksi minä.

Kasailin monta vuotta jutunraakileita, ja lopulta päätin mennä stand up -kurssille. Tällaisissa fiiliksissä olin siitä 2009.

Kurssin iso anti oli se, että vahvisti, etten ollut kuutamolla, ja se antoi muutaman tärkeän oikeaan suuntaan tönäisyn, sekä puski minut pari viikkoa myöhemmin ensimmäiselle keikalle. Ensimmäinen keikka oli timanttia. Toinen keikka oli ehkä paskin keikka, jonka olen ikinä vetänyt.

Reilu 250 keikkaa myöhemmin, tämä on siistiä. Rokissa minulla on aika pitkä matka samoihin määriin. Molemmat ovat mahtavaa. Adrenaliinipurske, joka tulee, kun astuu spottien alle, on molemmissa hyvin samanlainen. En hae kummastakaan elantoa, ja jokainen euro, joka sieltä tulee, on lahja, mutta en ole siinä rahan takia. Jos minut tilataan rokkikeikalle soittamaan firman bileisiin covereita, sanon ei. Jos minut tilataan vetämään komiikkaa firman bileisiin, sanon ei. Entä jos on tarjolla show, jossa pääsee vetämään omia biisejä kuppaisessa räkälässä tai omia vitsejä ilman rajoituksia semikelvollisessa klubissa? Olen jo matkalla.

Siinä on iso ero, tekeekö musiikkia tai komiikkaa siksi, että haluaa olla muusikko tai koomikko vai siksi, että tykkää sen tekemisestä. Jos haluaa olla jotain, silloin metsästää elämäntyyliä sekä arvostusta ja jos haluaa oikeasti tehdä jotain on viihteen käsityöläinen rakkaudesta lajiin. On helppo arvata, kumpi lähestymistapa tuottaa helpommin parempaa musiikkia ja komiikkaa.

En tee näitä rahan takia, sitä varten on päivätyöt. Teen näitä siksi, että se on sitä, mistä saan kicksit. Olen siinä mielessä onnekas, että saan myös päivätyöstä kicksini. En halua lopettaa päivätöitäni, koska rakastan myös niitä. Se vapauttaa. Ei tarvitse tähdätä bändiä mahdollisimman moneen vetoavaksi eikä kirjoittaa vitsejä sellaisiksi, että ne toimisivat myös konservatiivisen insinööritoimiston kesäpäivillä. Kaikki kunnia heille, jotka osaavat ja haluavat moista tehdä, mutta minä teen näitä kahta vain siksi, että rakastan niitä.

Stand up -komiikkaa Spotifyssä, osa 4

Olen kerännyt Spotifyssä soittolistoihin sieltä löytyvää hyvää komiikkaa. Avasin juuri Vain Hyvää Stand Upia -soittolistan neljännen osan. Se päivittyy ajan oloon, joten klikkaamalla ”follow” Spotifyssä saat tiedon, kun sinne tulee uutta kamaa.

Spotifyssä on ihan järjetön määrä komiikkaa – ja siitä osa on aika nihkeää, niin ajattelin, että porukka arvostaisi, että joku kuratoisi tuollaisia listoja. Moni on kertonut, että tällä tavalla löytää helposti uusia koomikoita, kun perinteiset suuret koomikot on jo puhki kuunneltu.

Joka ainoa raita, joka listalla on, olen kuunnellut vähintään kertaalleen. Yhteensä noilla neljällä listalla on parisataa tuntia materiaalia, joten sen ei pitäisi ihan ensi hätään loppua.

Olkaa hyvä, Vain Hyvää Stand Upia osa 4.

Vanhat kolme listaa löytyvät tästä: Vain Hyvää Stand Upia 1, Vain Hyvää Stand Upia 2, Vain Hyvää Stand Upia 3