10 vuotta stand upia

Päivälleen kymmenen vuotta sitten tein ensimmäisen stand up -keikkani. En olisi arvannut, millainen matka siitä alkaa. Sinun ei tarvitse arvata, millainen matka, koska voit lukea sen tuosta alta. Hirviömäinen määrä tekstiä tulossa, pane vertauskuvallinen turvavyö kiinni. 15.4.2009 se alkoi.

Ensimmäinen keikka.

Ensimmäinen keikka meni hyvin, koska olin panostanut siihen paljon. Vähäks siistiä. Toinen keikka käytännössä samalla materiaalilla meni ihan penkin alle millä tahansa mittarilla. Kahden keikan kohdalla olin ehtinyt käydä sekä korkealla että aivan täysin pohjalla. En kuitenkaan niin pohjalla, ettenkö olisi onnistunut kaapimaan itseäni lattialta kasaan kolmatta vetoa varten. Sen jälkeen olen noussut lavalle viitisensataa kertaa. Edelleen on nälkä tehdä.

Alkuaikoina eräs tuttava kysyi, käytänkö stand upia astinlautana johonkin muuhun. Ennen kuin kuulin tuon kysymyksen, en ollut edes ajatellut moista. Ei se ollut mikään välivaihe tai väline. Se oli tasan se, mitä halusin tehdä.

Onhan se nyt mahtavata, kun iso porukka ihan siinä silmien edessä nauraa sinun keksimillesi jutuille, jotka sinä esität apunasi vain spottivalo, äänentoisto ja kyky/halu ottaa riski epäonnistumisen häpeästä. Angloamerikkalainen pitäisi sitä parhaana juttuna sitten viipaloidun leivän, mikä osoittaa kuinka mainiota se on, ja kuinka huonoja jotkut ovat käyttämään leipäveistä.

Halusin tehdä huumoria mahdollisimman hyvin huumorin itsensä takia. En minä halunnut tehdä kompromisseja, että saisi nopeita voittoja tai rahastettua. Yksi olennainen rajoite kuitenkin oli ennen ja on tulevaisuudessakin. Pidän päivätyöstäni. Lisäksi normiduuneissani on näkyvissä kiinnostavia asioita seuraavan 30 vuoden aikana ja kuukausipalkkakin napostaa, joten en ikinä – toisin kuin moni – elätellyt toivetta lopettaa päivätyöt. Enkä koskaan halunnut tinkiä siitä, mitä päivisin teen.

Stand upissa minua aina kiinnosti kaikkein eniten vitsien kirjoittaminen. Siksi aloitin siitä aiheesta podcastinkin. (Hae podcast-ohjelmallasi tai Spotifyllä “Takaisin Kirjoituspöydälle” tai “Henry Lehto” tai mene tuonne.) 30 keskimäärin reilun tunnin jaksoa takana, joten jos sinulla on 40 ylimääräistä tuntia, käväisepä kuuntelemassa.

Kirjoittamisesta tuli rutiinia ajan oloon. Pääsin sen kynnyksen yli, että annetusta aiheesta voin kirjoittaa jutun ilman, että odotan ylhäältä saapuvaa jumalaista inspiraatiota. Riittää, että on deadline. Omanlainen jumalainen inspiraatio sekin. Olisihan se tosin hölmöä tällaisessa hankkia itselleen deadlinejä.

Joten: hankin itselleni deadlinejä. En ihan täysin suunnitellusti, tosin. Eräänä iltana helmikuussa neljä vuotta sitten istuin perjantai-iltana koneen ääressä, ja Tuomas Hesarin Uutisraportista pyysi palautetta. Kävi näin ja samana iltana minut rekrytoitiin Uutisraporttiin, jota kirjoitin siitä hetkestä eteenpäin yhtä jaksoa lukuunottamatta ohjelman maallisen vaelluksen loppuun asti. 

Kun kirjoitin enemmän ohjelmalle, aloin matkustaa keikkojen perässä vähemmän. Parempi minuutteja lavalla/minuutteja autossa -suhde alkoi kiinnostaa, vaikka käytin enemmän aikaa huumoriin kuin ennen.

Uutisraportissa oli hauskaa. Joskus se oli myös erikoisella tavalla mainiota, koska kerran jotenkin päädyttiin top kolmoseen Bonnierin Suuren Journalistipalkinnon saajaksi kategoriassa vuoden journalistinen teko. Oli ihan hiton outoa. En osannut odottaa tuota. Opettelin solmimaan rusettisolmunkin ihan vain tuota gaalaa varten. Kaikkeen sitä joutuu.

Kaksi ja puoli vuotta sitten sairastuin vakavasti (en halua jättää tähän mitään cliffhangeria: olen täysin terve nyt, ei huolta). Koska teen huumoria huumorin itsensä vuoksi ja olin Tig Notaroni kuunnellut, kirjoitin sairastumisesta ensimmäiset vitsit Haartmanin sairaalan odotushuoneessa, vain hetkeä ennen kuin minulla todettaisiin syöpä. Kahdeksan päivää myöhemmin vedin lavalla ensimmäiset kymmenen minuuttia tuosta aiheesta. Siitä hetkestä vuoden loppuun vedin 19 keikkaa tuosta aiheesta ja otin siitä yliotteen. Sen jälkeen olin valmis panemaan sen materiaalin hyllylle ja palaamaan normaaliin päiväjärjestykseen. En halunnut maalata itseäni nurkkaan ja profiloitua vain tuohon. Ei se Tig Notaronkaan uusi materiaali tätä aihetta käsittele.

Jonkin aikaa tuon jälkeen Uutisraportti loppui. Totesin, että onpa nyt enemmän aikaa kirjoittaa itselleni materiaalia. Olin väärässä.

Uutisvuodosta kyseltiin, että tulenko kirjoittamaan. Tietenkin tulen, koska tätä haluan tehdä. Katsoin televisiosta, kun lauantai-iltaisin yllättävän iso osa kansasta katsoi vitsejäni. Oli ihan hiton outoa. Uutisvuoto söi tunteja enemmän kuin Uutisraportti, joten himmasin vähän keikkatahtia, koska päivätöistä en halunnut tippaakaan karsia, enkä muuta elämääkään lopettaa.

Useampi kuin muutama on kysynyt, miten minulla on aikaa tuohon ja sitten vielä rokkitouhuihin. Vastaus on simppeli: säntillinen kalenterointi ja lapseton elämä. Perheettömän on pakko tykittää. Aikaa on siihen, mihin sitä panee.

Kahden intensiivisen kirjoituskauden jälkeen Uutisvuoto loppui. Totesin, että onpa nyt enemmän aikaa kirjoittaa itselleni materiaalia. Olin väärässä.
Noin Viikon Studiosta kyseltiin, että tulenko kirjoittamaan. Tietenkin tulen, koska tätä haluan tehdä. 

Yhtäkkiä yllättäen Uutisvuoto palasi, nyt eri kanavalla vain. Totesin, että onpa nyt vähemmän aikaa kirjoittaa itselleni materiaalia. Tietenkin menin tekemään, koska sitä haluan tehdä.

Vaikka tämän kevään olen ihan tietoisesti ja tahallani tehnyt vähän vähemmän keikkoja, tämän pitkän kirjoituksen alussa mainittu stand upin nälkä ei ole yhtään hellittänyt. Kalenterissa on monta tuntia varattuna huumorin kirjoittamiselle, mutta se menee vielä parin jakson ajan muihin suihin. 

Kun toukokuu tulee, kirjoitan taas enemmän itselleni ja koetan saada jotain muistettavaa aikaan. Ehkä taas pari jaksoa podcastiakin kätilöin maailmaan.

Hyvä, että tuli aloitettua stand up. Nyt osaan kirjoittaa vitsin ja solmia rusetin.

Kissa söi kotiläksyt

Hei. Olin hetken ajan vähän vähemmän lavoilla. Ensimmäistä kertaa tällä vuosikymmenellä kävi niin, etten kirjoittanut juurikaan uutta stand up -matskua keväällä.

Kerronpa, miksi vertauskuvallinen koira söi stand up -kotiläksyt. En löysäillyt. Mitään kovin pahaa ei tapahtunut, mutta paljon hyvää. On ollut tässä viimeisen reilu puoli vuotta vaan kaikenlaista muuta kaikkea elämä täynnään, niin stand upin piti väliaikaisesti antaa tilaa, vaikka se olisi kuinka rakas osa elämää. Puuhaa on ollut.

HHyppäsin käsikirjoittamaan Uutisvuotoa, ja tein sitä 27 jaksoa, ohjelman loppuun asti. Kahtenakymmenenäseitsemänä lauantaina 10% suomalaisista näki meikäläisen torspoja vitsejä ruudussa. Outoa, mutta mukavaa.

Sain bändin kanssa lopulta julkaistua Disagreements Are Fine -EP:n (Spotifystä löytyy!). 27 vuotta kielisoittimien soittamista ja vasta nyt ensimmäinen tuotos ulos. Uskon, että seuraava tulee nopeammin.

Myin vaimoni kanssa kolmen vuoden sitkeän työn jälkeen kämpän. Kolme kiinteistönvälittäjää menetti terveytensä kämppäämme myydessä. Neljäs sai myytyä. Saattaa olla, että edellinen kämppämme oli kiinteistönvälittäjille sama kuin se videonauha oli Ring-elokuvassa.

Ostin vaimoni kanssa kahden viikon rennon tsekkailun jälkeen kämpän. Löysimme melkein heti hullulla onnenkantamoisella juuri sopivan uuden kämpän. Ostimme pois ja muutimme siihen. Kämppä on jees, muuttaminen tuskaa.

Toiselle kissalle paukkasi diabetes. Hoidimme sen kuntoon. Toinen kissa meni sekaisin, kun sairastunut kämppäkaverimirri käyttäytyi eri tavalla ja haisi erilaiselta. Terve kissa päätti ratkaista tilanteen siten, että rupesi yhdeksän vuoden yhteiselon jälkeen yllättäen yrittämään pistää potilaskattia kylmäksi. Hoidimme tilanteen kuntoon. Vaati pari kuukautta eristystä, kissakuiskaajan kotikäynnin, toisen kissan muuttamisen reiluksi kuukaudeksi evakkoon ja valvontaa. Kaikki ovat sovussa nyt.

Terve kissa sai kuvallaan varustetun nimikkokissanruuan jokaiseen K-Kauppaan. (Tämä ei suoranaisesti liity tähän minun puolivuotisspurttiini, mutta onhan tuo nyt niin käsittämätöntä ja mainiota, että se pitää tässä yhteydessä mainita.)

Sitten tuohon päälle tykitin vielä normaalit päivätyöt, joissa en himmaillut yhtään, vaikka kaikkea tällaista on ollut. Minulla ei ole koskaan ollut halua lopettaa päivätöitä. Siellä on kivaa, sieltä saa kuukausipalkkaa ja kahviautomaatissa on laaja valikoima kahveja.

Nyt tuo kaikki on tehty ja ohi (paitsi päivätyöt, onneksi). Olin stand upissa hetken aikaa vain vähän läsnä, mutta nyt tulin takaisin. Alan kirjoittaa muiden suiden sijasta vaihteeksi omaan suuhuni tavaraa hirveällä vimmalla ja puskemaan itseäni lavalle.

Ehkä Takaisin kirjoituspöydälle -podcastikin palaa suunniteltua pidemmän tauon jälkeen.

En tarvitse työn sankari -mitalia, mutta lähitulevaisuuden avoimista stand up -spoteista saa huikkailla taas. Olisi materiaalia koeajettavana.

Vlogi #1

Nuoret youtubettajat tekevät vlogeja omalla tyylillään. Minun tyylini on erilainen. Ohessa on vlogi #1. Se käsittelee erästä hiljattain tullutta televisiosarjaa. Tuossa ei pitäisi olla yhtään spoileria, jos sellaiseksi ei laske, että paljastan, kehen eräs näyttelijä vaihdettiin.

Olen aika varma, että tämä erottuu muista vlogeista. Kun meno menee oudoksi, oudot ovat kotonaan.

Vieraana Jonin podcastissa

Olin vieraana Joni Koivuniemen Savuna ilmaan -podcastissa. Puhuimme elintasosta, Suomesta, lyhyesti jopa Amerikasta ja sitten pääosa ajasta puhuttiin todella mustista asioista, kuten vakavista sairauksista. Silti nauramme aika paljon.

Kuuntele jakso täältä, tai lataa jakso suoraan tästä.

Jotkut voisivat sanoa, että suomalaiset podcastit olisivat sitä, että porukka haastattelee toisiaan. Osoitan sen todeksi, kun sama asetelma toisinpäin löytyy oman Takaisin kirjoituspöydälle -podcastini jaksosta 6, jossa haastattelen Jonia.

Bonnierin Suuri Journalistipalkinto -ehdokkuus Uutisraportille

Juuh elikkäs. (“Juuh elikkäs” on ilmoitusasioille sama kuin 1-2-3-4 Ramonesille.)

Olen Helsingin Sanomien Uutisraportti-työryhmässä. Roolinani on journalistien kirjoittamien fiksujen juttujen tilkitseminen hömelöillä pyllyvitseillä. Tänään julkistettiin, että tuo työryhmä on ehdokkaana Bonnierin Suuren Journalistipalkinnon saajaksi kategoriassa Vuoden journalistinen teko. (Olemme kuvassa nuo tarjoilijoiksi pukeutuneet.)

Miten tähän on tultu? Jos kiinnostaa, miten Uutisraportista tuli Uutisraportti, sen vetäjä Tuomas Peltomäki kertoo sen Takaisin Kirjoituspöydälle -podcastini jaksossa, jossa hän on vieraanani.

Jos taas haluat tietää, miten päädyin kirjoittamaan Uutisraporttiin, niin se on erikoisempi tapahtumaketju. Olin helmikuussa 2015 yksi perjantai-ilta kotona selaamassa Redditiä ja juomassa punaviiniä. Huomasin, että Uutisraportti kysyi siellä Tuomaksen suulla palautetta viimeisimmistä jaksoistaan. Kirjoitin, että se olisi kyllä jees, jos siellä olisi ihan hemmetisti enemmän punchlinejä pitkien juttujen sisällä. Tuomas vastaa, että tätä tehdään todella tiukalla aikataululla, eihän meillä ole moiseen mitään mahdollisuutta.

Useimmiten tapahtumaketju loppuisi tuohon. Tällä kertaa ei, koska totesin, että eihän tollanen nyt oikeesti ole mitenkään paha tehdä. Ilmoitan puolentoista punaviinilasillisen suomalla itsevarmuudella, että litteroin ja punchaan seuraavassa 20 minuutissa edellisen lähetyksen alun uudestaan.

Litteroin ja punchaan seuraavassa 20 minuutissa edellisen lähetyksen alun uudestaan. Tuomas vastaa, että tuohan on toimivaa läppää, lähetä sähköpostia, niin saat vastaisuudessa kirjoittaa nämä minun suuhuni lähetykseen. Nousen koneelta ja totean vaimolle, että nyt taisi käydä niin, että kirjoitan tästä eteenpäin poliittisia penisvitsejä Hesarille.

Tuon jälkeen kirjoitin aika siivun vitseistä jokaiseen Uutisraporttiin seuraavan vuoden ajan ja käytän torstai-iltani siihen. Noin 500-1000 punchlineä myöhemmin puhelimeni soi. “Tuomas täällä moro. Ilolla ilmoitan, että olet ehdolla Bonnierin Suuren Journalistipalkinnon saajaksi muiden uutisraporttilaisten kanssa kategoriassa Vuoden journalistinen teko.” Ensireaktioni: “En edes tajunnut, että olen missään määrin journalisti.” Yllätyksestä päästyäni saan otettua selville, että kategorioita on vain neljä ja ehdokkaita jokaisessa vain kolme, joten tämä ei ole ihan koko journalistisen kentän läpi leikkaava selkääntaputtelu.

Palkintogaala on suorassa tv-lähetyksessä MTV3-kanavalla tiistaina 15.3.2016 klo 20. Olen siellä muiden muassa pönöttämässä vihreässä rusetissa.

Joskus minun on hankala ymmärtää syy-seuraussuhteita, miten tähän oikein on päästy, mutta olen silti oikein tyytyväinen tapahtuneesta.

Ensimmäinen tämän kauden Uutisraportti tulee kuluvan viikon lauantaina 13.3. Tänään illalla olen kirjoittanut siihen ison kasan vitsejä. Kannattaa katsoa, koska se on nyt sertifioidusti kolmen viime vuoden suurimman journalistisen teon joukossa.

#uutisraportti on aika jees. #sjp2015

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Suomen Saturday Night Live – kädenlämpöinen vai kulmikas?

Maikkari ilmoitti, että legendaarinen Saturday Night Live tuodaan Suomeen – mutta ei uusintana jenkkilähetyksestä, vaan suomalaisena versiona. Vastaanotto lähipiirissäni on ollut ristiriitainen. Toiset odottavat varovaisella innolla, toiset ovat luovuttaneet, koska eivät pidä Putouksesta ja olettavat, että lauantaina näytettävä ohjelma on aina Putous-replika.

Putous ei ole SNL, eikä sen pitäisi ollakaan. Ilta-Sanomien kolumnisti toteaa ”Putous nimittäin on jo valmiiksi Suomen Saturday Night Live – härmäläisen sketsiviihteen kivijalka tällä vuosisadalla. Miksi se pitäisi korvata?”

SNL ei ole Putous

En ole ihan varma, yritetäänkö SNL:llä korvata Putous, mutta toivottavasti ei. Nämä kaksi ovat ihan eri maailmasta, vaikka molemmat ovat livesketsiviihdettä. SNL ei ole helppo ohjelma. Tuotannot ja lavastukset ovat melko kevyitä, kirjoitus ei. Yhtä hyvin voisi kysyä, yrittikö Slayer korvata Beatlesin, koska molemmat ovat kitaravetoista länsimaista populaarimusiikkia, jossa basisti laulaa.

Putous ei ole SNL monestakaan syystä. Putous on ihan tarkoituksella sellainen mikä se on, ja yleisömenestys osoittaa, että resepti toimii kansan syville riveille ja myös perheen pienimmille. Hyvää työtä he ovat Putouksen kanssa tehneet, vaikka eivät minua lämmitä niin yhtään – koska en ole kohderyhmää ja haen omissa jutuissani erilaisia painoja. Tuollaiset painot saattaisivat olla rasittavia monelle, joka hakee enemmän feelgoodia.

Primetimessä on eri meininki, ja pitääkin olla. Alkuperäinen SNL alkaa kello 23.30/22.30 aikavyöhykkeestä riippuen. Ei tuohon aikaan tarvitse olla hassuja eläinhahmoja koko perheelle. Voidaan tehdä muutakin kuin 80-luvun sketsisarjojen puoli-improvisiotua puhevika ja hassu hattu -huumoria.

Suosikkinäyttelijöitä vai kirjoittajia?

SNL:ssä kirjoittajat/esiintyjät ovat järjestään kaikki improteatterilaisia ja/tai stand up -koomikoita, eivät ainoastaan yleisesti hauskoina pidettyjä näyttelijöitä. Tähän sääntöön ei ainakaan tämänhetkisessä castissa ole poikkeuksia. Tarkistin viimeisimmän kauden tyypit. Tämä on siksi ohjelman kannalta olennaista, koska nämä tyypit ovat nousseet kuuluisiksi itse kirjoittamillaan jutuilla, eivät näyttelemällä.

SNL:ssä on särmää ja säröä. Ensimmäinen SNL alkoi George Carlinin pitkällä monologilla. SNL on ohjelma, jossa Fear soittaa ja pistää punkkareiden (ml. Ian MacKaye) kanssa paikat paskaksi. SNL on ohjelma, jossa Sinead O’Connor repii paavin kuvan ja saa median repimään pelihousunsa. Louis CK vetää alkumonologin teemoista Israel vs. Palestiina, rasismi ja lasten hyväksikäyttö. Ei tuota tehdä alkuillasta, tai perheen päättäjät kääntävät kanavaa hyvin nopeasti.

Toivo säröstä elää

On mahtavaa, jos saamme Suomeen Saturday Night Liven, joka on uskollinen hengelleen. Jos sen sijaan saamme vain uuden Putouksen vanhan Putouksen tilalle, on hölmöä maksaa Lorne Michaelsille ja NBC:lle brändistä, jonka ugrit laimentavat. Toivon, että tälle tulee riittävästi rosoa ja rohkeutta. Luulen, että tiedämme kohtalon siinä vaiheessa, kun kirjoittajien ja esiintyjien nimilista julkaistaan.

Toivon sydämestäni, että tästä ei tehdä kädenlämpöistä hassuttelua. Suomi on valmis vähän rankemmallekin.

Hankalampaa komiikkaa, kiitos!

Seurasin toisaalla keskustelua, jossa porukka puhui siitä, miten oma komiikan seuraaminen on muuttunut sitä myötä, kun on kaivautunut syvemmälle komiikkaan. Osa tuntui menettäneen intonsa, osa innostuneensa kahta kovemmin.

Mitä enemmän olen tonkinut, mitä enemmän olen rutinoitunut, mitä laajemmin olen nähnyt, sitä enemmän olen tympääntynyt heikkoon kirjoittamiseen. Nauru syntyy, kun kaksi toisiinsa näennäisesti epäsopivaa asiaa yhdistyvät yllättävällä tavalla. Jos yllätys puuttuu, tulee vain nihkeä olo.

Kun joku kertoo niukasti puhujan suuhun sopivaksi muokattuja urbaanilegendoja omina juttuinaan lavalla, olen todella vaivaantunut. Kyllä se silti osaan porukkaa uppoaa, vaikka takahuoneessa facepalmataan.

Jos joku kertoo juttua, jonka punchlinen näen kilometrin päähän, tuntuu pahalta. Olen semisti jo turhautunut, jos joku yrittää ajaa läpi tulla / saada / kakkonen -kaksoismerkityksiä muutoin suorassa vitsissä. Ne kaikki on kuultu tuhanteen kertaan, ja täytyy olla todella ovela kierre, että saisi rakennettua yllätyksen. Onneksi tuo tunne auttaa karsimaan ison osan moisista hasardeista omista jutuista. Kunpa osaisin karsia kaikki.

Laiskan kirjoittamisen inhon vastapainoksi alkaa nauttia enemmän komiikasta, joka on hankalaa. Hankala komiikka ei ole automaattisesti hyvää, koska hankaluus saattaa syntyä myös huonosta jutun rakentamisesta. Hyvässä hankalassa komiikassa ei ole välittömästi ihan selvää, mistä on kysymys ja silti juttu saadaan pysymään kasassa. Esimerkiksi Kristen Schaal, Jon Dore ja Tig Notaro tekevät tuota erinomaisesti. Tässä Tigin esimerkki Conanin paneelista:

Vaikka käyttää aikaa ja ajatusta komiikkaan, aika harva tulee komiikkasnobiksi. Aivan samalla tavalla kuin monet pitkän linjan muusikot fanittavat Ramonesia, hyvin kirjoitettu simppelimpikin huumori on mahtavaa. Kun Anthony Jeselnik pudottaa täydellisen likaisen onelinerin tai Sarah Silverman kertoo hölmön pieruvitsin, olen ihan aseeton.

Minulla on hyvä fiilis, koska vaatimustaso television suomalaisessa huumoriviihteessä tuntuu nousseen. Kun luit tuon edellisen virkkeen, saatoit vetää herneen nenään, koska sinun mielestäsi tämänhetkinen ohjelma X on ihan paska. Tietenkin, kuraa on aina, mutta huippu on paljon korkeammalla kuin ennen.

Suosittu huumori näytti ennen tältä:

[Tästä kohdin on poistettu Pulttibois-video, koska se otettiin alas lähteestään.]

Nyt suosittu huumori näyttää ihan muulta. Hassu hattu ja puhevika ei enää kanna sketsihahmokilpailuiden ulkopuolella, onneksi. Yhä useammassa ohjelmassa on tiukasti kirjoitettua huumoria ja jotain muuta kuin mies-pukeutuu-naiseksi tai ”stereotyyppiä edustava vähemmistöläinen pannaan arkipäiväiseen tilanteeseen silittämään alhaisimpia ennakkoluulojamme myötäkarvaan” -tyyppistä kamaa.

Suomalaisen televisiohuumorin lähitulevaisuus näyttää lupaavalta. Toivottavasti sitä ei latisteta kädenlämpöiseksi koko perheen helpoksi hassutteluksi.

Komediaturistina New Yorkissa – taas

Olin taas komediaturisteilemassa New Yorkissa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta – aiemmistakin olen tähän blogiin kirjoitellut. Tällä kertaa en ehtinyt tekemisenpaljoudeltani lavalle itse – eikä se yhtään helpottanut, että keskimäärin paikalliset open mic -vedot ovat ihan jäätävää kuraa suomalaisiin vastaaviin verrattuna. Sen sijaan ehdin katsoa komiikkaa.

Kävin Brooklyn Comedy Festivalilla vilkaisemassa Myq Kaplanin ja muutaman nousevan koomikon setin. En ihan näe, miten sen hinta voi olla viisi dollaria, mutta en valita, vaan menen sisään ja naureskelen.

So, it's the new #comedycellar venue. Let's see if this is as good as the old one. (Why wouldn't it be?)

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Comedy Cellar on joka kerta ihan pakollinen paikka. Poikkeuksellisen kovia keskisarjan tyyppejä vetämässä 20-minuuttisia vetoja ja hyvin usein yllärinä raskaan sarjan tyyppejä kokeilemassa uusia matskuja. Aiemmilla kerroilla yllätysesiintyjinä olen nähnyt Aziz Ansarin, Mike Birbiglian, Jeff Rossin ja Judah Friedlanderin. Tämän reissun kahdella vierailulla sisään ilman ennakkoilmoitusta kävelivät Jim Norton, Ray Romano ja Sarah Silverman.

Jim Norton on sitä, mitä voit kuvitella. Hyvää kamaa ja likaista kuin mikä. Täysin yllättäen Ray Romano täyttää samat kriteerit. Olin Kaikki rakastavat Raymondia -sarjan tiimoilta siinä luulossa, että hän olisi Seinfeld-tyylinen putipuhdas koomikko. Siinä olin todella väärässä. Yleisön reaktioista päätellen everybody still loves Raymond.

Vaan Sarah Silverman? Holy shit. Meinasin laskea alleni, kun hänet kuulutettiin sisään. Tapaan olla kommentoimatta komiikkaa tekevien naisten ulkonäköä. Nyt on pakko tehdä poikkeus. Sarah Silverman näyttäisi hyvältä, vaikka hänellä olisi päällä äitinsä maalintahrimat farkkuhaalarit. Hän näytti hyvältä. Hänellä oli päällä äitinsä maalintahrimat farkkuhaalarit, joissa oli oudot henkselit. Tuo äiti oli kuollut pari päivää aiemmin.

Beth Ann O'Hara

Jos mietitte, että oliko tuon seurauksena sitten harras ja herkkä setti tarjolla, niin ei. Hänen lähestymisensä Abrahamin ja hänen poikansa tarinaan Raamatussa oli jyrkkä ja yllättävän pornahtava – niin pornahtava, etten aio kirjoittaa kuvausta tähän Googlen löydettäväksi.

Jotenkin on puoleensavetävää, kun joku tekee komediaa henkilökohtaisen tragedian jälkeen. Puhdistautumisriitti, nääs. Yksi parhaista vedoistani syntyi, kun olin vielä hämmennyksissä ja surullinen lähipiirissä tapahtuneen kuolemantapauksen jälkeen. Tämä Anthony Griffithin puhe on samaan aikaan hauska, karmea, koskettava ja upea. Tig Notaron juuri syöpädiagnoosin jälkeen tekemä setti on yksi kovimmista koskaan. Komedia ja tragedia eivät ole hirveän kaukana toisistaan.

Vaimoni ei suuresti tykkää olla huomion keskipisteenä komediakeikalla. Sanoin, että eivät ne meitä kuumota. Olin jokseenkin väärässä. Sarah Silverman -illassa noin minuutin kohdalla ilta muuttui Helsinki-teemaiseksi illaksi. Sarah spiikattiin ulos siten, että MC totesi minulle: ”So, you’re probably gonna tell everyone in Helsinki that you saw Sarah Silverman.” Yes, I am.

Podcast-sarja: Takaisin kirjoituspöydälle, osa 15: Marianna Keisalo

Antropologi Marianna Keisalo Helsingin Yliopistolta tutki tohtorinväitöskirjassaan meksikolaisia rituaaliklovneja. Nyt hän tutkii suomalaisia stand up -koomikoita. Miten hän näkee stand up -rituaalin antropologin näkökulmasta? Miten hän on analysoinut Louis CK:n (omalla tavallaan myös meksikolainen rituaaliklovni) rutiineja?

Kas, olipa osuvaa, että kysyin juuri sellaiset kysymykset, joihin saat vastauksen painamalla play.
Continue reading

15 parasta stand up -spesiaalia Netflixissä

Toisaalla huudeltiin, että mikä siinä nyt on, kun on niin hankala löytää hyvää stand upia Netflixistä. Siellä on paljon meikäläisen makuun liian lattaotsaista kamaa, mutta yhtä lailla siellä on timantteja, jotka ovat neulanomaisesti upotettu Netflixin heinäsuopaan. Tässä 15 parasta vastaan tullutta.

Koska olen Netflixiä mönkinyt useammankymmentä tuntia läpi, voin jeesata hyvän löytämisessä. Vaikka suomalaisen Netflixin valikoima on rapakontakaista kapeampi, sielläkin on paljon hyvää, esimerkiksi nämä:

Bill Burr: You People Are All The Same

Bill Burr: I’m Sorry You Feel That Way

Louis CK: Live at Beacon Theatre

Mike Birbiglia: My Girlfriend’s Boyfriend

Wyatt Cenac: Brooklyn

Bo Burnham: What

Doug Stanhope: Beer Hall Putsch

Marc Maron: Thinky Pain

Dave Attell: Road Work

US-Netflixissä on paljon laajempi allas, josta ammentaa huumoria. Jos on sen maan osoitteella internetissä, Netflix näyttää sinulle nämä:

Moshe Kasher: Live in Oakland

Todd Barry: The Crowd Work Tour

Patton Oswalt: kaikki, esimerkiksi uusin

Brian Posehn: Fartist

Eugene Mirman: Vegan on His Way to Complain Store