Podcast-sarja: Takaisin kirjoituspöydälle, osa 17: Johanna Tohni

Takaisin kirjoituspöydälle -podcast on palannut! Tällä kertaa vieraana on Johanna Tohni.

Puhumme siitä, miten improvisaatio ja komiikka elävät ristiriidassa ja sopusoinnussa. Saamme kahdeksan minuutin kohdalla hälytyksen ja laskiaispullat eteemme. Syömme laskiaispullat ja päädymme miettimään sitä, miten häpeän komiikassa voi voittaa.

Johanna Tohni
Continue reading

Suomen Saturday Night Live – kädenlämpöinen vai kulmikas?

Maikkari ilmoitti, että legendaarinen Saturday Night Live tuodaan Suomeen – mutta ei uusintana jenkkilähetyksestä, vaan suomalaisena versiona. Vastaanotto lähipiirissäni on ollut ristiriitainen. Toiset odottavat varovaisella innolla, toiset ovat luovuttaneet jo heti kärkeen peläten, että siitä tulee uusi Putous.

Putous ei ole SNL, eikä sen pitäisi ollakaan. Ilta-Sanomien kolumnisti toteaa ”Putous nimittäin on jo valmiiksi Suomen Saturday Night Live – härmäläisen sketsiviihteen kivijalka tällä vuosisadalla. Miksi se pitäisi korvata?”

SNL ei ole Putous

En ole ihan varma, yritetäänkö SNL:llä korvata Putous, mutta toivottavasti ei. Nämä kaksi ovat ihan eri maailmasta, vaikka molemmat ovat livesketsiviihdettä. SNL ei ole matalimman yhteisen nimittäjän mukaan menevä helppo kevyesti kirjoitettu ohjelma. Tuotannot ja lavastukset ovat melko kevyitä, kirjoitus ei. Yhtä hyvin voisi kysyä, yrittikö Slayer korvata Beatlesin, koska molemmat ovat kitaravetoista länsimaista populaarimusiikkia, jossa basisti laulaa.

Putous ei ole SNL monestakaan syystä. Putous on ihan tarkoituksella sellainen mikä se on, ja yleisömenestys osoittaa, että resepti toimii kansan syville riveille ja myös perheen pienimmille. Hyvää työtä he ovat Putouksen kanssa tehneet, vaikka eivät minua lämmitä niin yhtään – koska en ole kohderyhmää.

Primetimessä on eri meininki, ja pitääkin olla. Alkuperäinen SNL alkaa kello 23.30/22.30 aikavyöhykkeestä riippuen. Ei tuohon aikaan tarvitse olla hassuja eläinhahmoja koko perheelle. Voidaan tehdä muutakin kuin puhevika ja hassu hattu -huumoria.

Suosikkinäyttelijöitä vai kirjoittajia?

SNL:ssä kirjoittajat/esiintyjät ovat järjestään kaikki improteatterilaisia ja/tai stand up -koomikoita, eivät ainoastaan yleisesti hauskoina pidettyjä näyttelijöitä. Tähän sääntöön ei ainakaan tämänhetkisessä castissa ole poikkeuksia. Tarkistin viimeisimmän kauden tyypit. Tämä on siksi ohjelman kannalta olennaista, koska nämä tyypit ovat nousseet kuuluisiksi itse kirjoittamillaan jutuilla, eivät näyttelemällä.

SNL:ssä on särmää ja säröä. Ensimmäinen SNL alkoi George Carlinin pitkällä monologilla. SNL on ohjelma, jossa Fear soittaa ja pistää punkkareiden (ml. Ian MacKaye) kanssa paikat paskaksi. SNL on ohjelma, jossa Sinead O’Connor repii paavin kuvan ja saa median repimään pelihousunsa. Louis CK vetää alkumonologin teemoista Israel vs. Palestiina, rasismi ja lasten hyväksikäyttö. Ei tuota tehdä alkuillasta, tai perheen päättäjät kääntävät kanavaa hyvin nopeasti.

Toivo säröstä elää

On mahtavaa, jos saamme Suomeen Saturday Night Liven, joka on uskollinen hengelleen. Jos sen sijaan saamme vain uuden Putouksen vanhan Putouksen tilalle, on hölmöä maksaa Lorne Michaelsille ja NBC:lle brändistä, jonka ugrit laimentavat. Toivon, että tälle tulee riittävästi rosoa ja rohkeutta. Luulen, että tiedämme kohtalon siinä vaiheessa, kun kirjoittajien ja esiintyjien nimilista julkaistaan.

Toivon sydämestäni, että tästä ei tehdä kädenlämpöistä hassuttelua. Suomi on valmis vähän rankemmallekin.

Hankalampaa komiikkaa, kiitos!

Seurasin toisaalla keskustelua, jossa porukka puhui siitä, miten oma komiikan seuraaminen on muuttunut sitä myötä, kun on kaivautunut syvemmälle komiikkaan. Osa tuntui menettäneen intonsa, osa innostuneensa kahta kovemmin.

Mitä enemmän olen tonkinut, mitä enemmän olen rutinoitunut, mitä laajemmin olen nähnyt, sitä enemmän olen tympääntynyt heikkoon kirjoittamiseen. Nauru syntyy, kun kaksi toisiinsa näennäisesti epäsopivaa asiaa yhdistyvät yllättävällä tavalla. Jos yllätys puuttuu, tulee vain nihkeä olo.

Kun joku kertoo niukasti puhujan suuhun sopivaksi muokattuja urbaanilegendoja omina juttuinaan lavalla, olen todella vaivaantunut. Kyllä se silti osaan porukkaa uppoaa, vaikka takahuoneessa facepalmataan.

Jos joku kertoo juttua, jonka punchlinen näen kilometrin päähän, tuntuu pahalta. Olen semisti jo turhautunut, jos joku yrittää ajaa läpi tulla / saada / kakkonen -kaksoismerkityksiä muutoin suorassa vitsissä. Ne kaikki on kuultu tuhanteen kertaan, ja täytyy olla todella ovela kierre, että saisi rakennettua yllätyksen. Onneksi tuo tunne auttaa karsimaan ison osan moisista hasardeista omista jutuista. Kunpa osaisin karsia kaikki.

Laiskan kirjoittamisen inhon vastapainoksi alkaa nauttia enemmän komiikasta, joka on hankalaa. Hankala komiikka ei ole automaattisesti hyvää, koska hankaluus saattaa syntyä myös huonosta jutun rakentamisesta. Hyvässä hankalassa komiikassa ei ole välittömästi ihan selvää, mistä on kysymys ja silti juttu saadaan pysymään kasassa. Esimerkiksi Kristen Schaal, Jon Dore ja Tig Notaro tekevät tuota erinomaisesti. Tässä Tigin esimerkki Conanin paneelista:

Vaikka käyttää aikaa ja ajatusta komiikkaan, aika harva tulee komiikkasnobiksi. Aivan samalla tavalla kuin monet pitkän linjan muusikot fanittavat Ramonesia, hyvin kirjoitettu simppelimpikin huumori on mahtavaa. Kun Anthony Jeselnik pudottaa täydellisen likaisen onelinerin tai Sarah Silverman kertoo hölmön pieruvitsin, olen ihan aseeton.

Minulla on hyvä fiilis, koska vaatimustaso television suomalaisessa huumoriviihteessä tuntuu nousseen. Kun luit tuon edellisen virkkeen, saatoit vetää herneen nenään, koska sinun mielestäsi tämänhetkinen ohjelma X on ihan paska. Tietenkin, kuraa on aina, mutta huippu on paljon korkeammalla kuin ennen.

Suosittu huumori näytti ennen tältä:

[Tästä kohdin on poistettu Pulttibois-video, koska se otettiin alas lähteestään.]

Nyt suosittu huumori näyttää ihan muulta. Hassu hattu ja puhevika ei enää kanna sketsihahmokilpailuiden ulkopuolella, onneksi. Yhä useammassa ohjelmassa on tiukasti kirjoitettua huumoria ja jotain muuta kuin mies-pukeutuu-naiseksi tai ”stereotyyppiä edustava vähemmistöläinen pannaan arkipäiväiseen tilanteeseen silittämään alhaisimpia ennakkoluulojamme myötäkarvaan” -tyyppistä kamaa.

Suomalaisen televisiohuumorin lähitulevaisuus näyttää lupaavalta. Toivottavasti sitä ei latisteta kädenlämpöiseksi koko perheen helpoksi hassutteluksi.

Komediaturistina New Yorkissa – taas

Olin taas komediaturisteilemassa New Yorkissa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta – aiemmistakin olen tähän blogiin kirjoitellut. Tällä kertaa en ehtinyt tekemisenpaljoudeltani lavalle itse – eikä se yhtään helpottanut, että keskimäärin paikalliset open mic -vedot ovat ihan jäätävää kuraa suomalaisiin vastaaviin verrattuna. Sen sijaan ehdin katsoa komiikkaa.

Kävin Brooklyn Comedy Festivalilla vilkaisemassa Myq Kaplanin ja muutaman nousevan koomikon setin. En ihan näe, miten sen hinta voi olla viisi dollaria, mutta en valita, vaan menen sisään ja naureskelen.

So, it's the new #comedycellar venue. Let's see if this is as good as the old one. (Why wouldn't it be?)

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Comedy Cellar on joka kerta ihan pakollinen paikka. Poikkeuksellisen kovia keskisarjan tyyppejä vetämässä 20-minuuttisia vetoja ja hyvin usein yllärinä raskaan sarjan tyyppejä kokeilemassa uusia matskuja. Aiemmilla kerroilla yllätysesiintyjinä olen nähnyt Aziz Ansarin, Mike Birbiglian, Jeff Rossin ja Judah Friedlanderin. Tämän reissun kahdella vierailulla sisään ilman ennakkoilmoitusta kävelivät Jim Norton, Ray Romano ja Sarah Silverman.

Jim Norton on sitä, mitä voit kuvitella. Hyvää kamaa ja likaista kuin mikä. Täysin yllättäen Ray Romano täyttää samat kriteerit. Olin Kaikki rakastavat Raymondia -sarjan tiimoilta siinä luulossa, että hän olisi Seinfeld-tyylinen putipuhdas koomikko. Siinä olin todella väärässä. Yleisön reaktioista päätellen everybody still loves Raymond.

Vaan Sarah Silverman? Holy shit. Meinasin laskea alleni, kun hänet kuulutettiin sisään. Tapaan olla kommentoimatta komiikkaa tekevien naisten ulkonäköä. Nyt on pakko tehdä poikkeus. Sarah Silverman näyttäisi hyvältä, vaikka hänellä olisi päällä äitinsä maalintahrimat farkkuhaalarit. Hän näytti hyvältä. Hänellä oli päällä äitinsä maalintahrimat farkkuhaalarit, joissa oli oudot henkselit. Tuo äiti oli kuollut pari päivää aiemmin.

Beth Ann O'Hara

Jos mietitte, että oliko tuon seurauksena sitten harras ja herkkä setti tarjolla, niin ei. Hänen lähestymisensä Abrahamin ja hänen poikansa tarinaan Raamatussa oli jyrkkä ja yllättävän pornahtava – niin pornahtava, etten aio kirjoittaa kuvausta tähän Googlen löydettäväksi.

Jotenkin on puoleensavetävää, kun joku tekee komediaa henkilökohtaisen tragedian jälkeen. Puhdistautumisriitti, nääs. Yksi parhaista vedoistani syntyi, kun olin vielä hämmennyksissä ja surullinen lähipiirissä tapahtuneen kuolemantapauksen jälkeen. Tämä Anthony Griffithin puhe on samaan aikaan hauska, karmea, koskettava ja upea. Tig Notaron juuri syöpädiagnoosin jälkeen tekemä setti on yksi kovimmista koskaan. Komedia ja tragedia eivät ole hirveän kaukana toisistaan.

Vaimoni ei suuresti tykkää olla huomion keskipisteenä komediakeikalla. Sanoin, että eivät ne meitä kuumota. Olin jokseenkin väärässä. Sarah Silverman -illassa noin minuutin kohdalla ilta muuttui Helsinki-teemaiseksi illaksi. Sarah spiikattiin ulos siten, että MC totesi minulle: ”So, you’re probably gonna tell everyone in Helsinki that you saw Sarah Silverman.” Yes, I am.

Podcast-sarja: Takaisin kirjoituspöydälle, osa 16: Tuomas Peltomäki

Tuomas Peltomäki on toimittaja, josta tuli satiristi. Hän luotsaa ja juontaa Helsingin Sanomien Uutisraportti-satiiria.

Istuimme pöydän ääreen juttelemaan siitä, miten Uutisraportti on saanut alkunsa ja mitä se tavoittelee. Puhumme totuudesta, journalismista ja Kylli-tädistä. Lopulta Suomi-rap yllättää meidät. Sidonnaisuuksien paljastamiseksi lienee paikallaan kertoa, että olen kirjoittanut Tuomaksen ja muun porukan kanssa Uutisraporttia helmikuusta alkaen, joten en voi täysin puolueettomana ulkopuolisena olla.

Tuomas Peltomäki

Play-nappia tuosta alta painamalla saat meidät ääniaaltoina korviisi.
Continue reading

Podcast-sarja: Takaisin kirjoituspöydälle, osa 15: Marianna Keisalo

Antropologi Marianna Keisalo Helsingin Yliopistolta tutki tohtorinväitöskirjassaan meksikolaisia rituaaliklovneja. Nyt hän tutkii suomalaisia stand up -koomikoita. Miten hän näkee stand up -rituaalin antropologin näkökulmasta? Miten hän on analysoinut Louis CK:n (omalla tavallaan myös meksikolainen rituaaliklovni) rutiineja?

Kas, olipa osuvaa, että kysyin juuri sellaiset kysymykset, joihin saat vastauksen painamalla play.
Continue reading

15 parasta stand up -spesiaalia Netflixissä

Toisaalla huudeltiin, että mikä siinä nyt on, kun on niin hankala löytää hyvää stand upia Netflixistä. Siellä on paljon meikäläisen makuun liian lattaotsaista kamaa, mutta yhtä lailla siellä on timantteja, jotka ovat neulanomaisesti upotettu Netflixin heinäsuopaan. Tässä 15 parasta vastaan tullutta.

Koska olen Netflixiä mönkinyt useammankymmentä tuntia läpi, voin jeesata hyvän löytämisessä. Vaikka suomalaisen Netflixin valikoima on rapakontakaista kapeampi, sielläkin on paljon hyvää, esimerkiksi nämä:

Bill Burr: You People Are All The Same

Bill Burr: I’m Sorry You Feel That Way

Louis CK: Live at Beacon Theatre

Mike Birbiglia: My Girlfriend’s Boyfriend

Wyatt Cenac: Brooklyn

Bo Burnham: What

Doug Stanhope: Beer Hall Putsch

Marc Maron: Thinky Pain

Dave Attell: Road Work

US-Netflixissä on paljon laajempi allas, josta ammentaa huumoria. Jos on sen maan osoitteella internetissä, Netflix näyttää sinulle nämä:

Moshe Kasher: Live in Oakland

Todd Barry: The Crowd Work Tour

Patton Oswalt: kaikki, esimerkiksi uusin

Brian Posehn: Fartist

Eugene Mirman: Vegan on His Way to Complain Store

Podcast-sarja: Takaisin kirjoituspöydälle, osa 14: Ulla Virtanen

Pow! Rikoin all-male-panelin ja haastattelin Ulla Virtasta. Patriarkaatin murskaamisen lisäksi tarkoituksenani oli ymmärtää, miten improtaustainen näyttelijä lähestyy stand upin kirjoittamista.

Käsittelemme ulkomaita, Riihimäkeä, uskontoa, uskonnottomuutta, Upright Citizens Brigadea, Saturday Night Liveä ja sitä, millaista komiikka on, jos ei ole Y-kromosomia.

Ulla Virtanen

Kuvaaja: Petri Aho


Continue reading

Podcast-sarja: Takaisin kirjoituspöydälle, osa 13: Fathi Ahmed

Fathi Ahmed on nuorin haastattelemistani koomikoista. Hän on vielä lähellä uransa alkua, mutta kaukana lopusta. Alku on ollut aurinkoinen ja hän on ollut hyvässä nosteessa.

Fathi osoittaa, että hän on syntyisin Suomesta, koska ennen kuin viisi minuuttia podcastissa on täynnä, hän manaa jo nousujohteiselle uralleen tuhoa. Mies voi lähteä Järvenpäästä, mutta Järvenpää ei näemmä miehestä. Keskustelemme Järvenpään lisäksi Somaliasta ja Tervakoskesta. Glamour ei pursua yli äyräiden.

Fathi Ahmed

Jotta saisimme tähän urbaanin tatsin, jakson äänimaailmassa on kaupunkiympäristöä vähän suunniteltua enemmän. Kun olin itselleni juuri pyhästi luvannut, että teen nämä seuraavat jaksot hifimmin, niin en tajunnut ottaa huomioon ohikulkevia sporakiskoja. No, audiotohtoroinnilla sain pahimmat kirskunnat korvistanne vaiennettua. Lupaan, että ainakin seuraavat kaksi jaksoa on tehty studio-oloissa.
Continue reading

Podcast series: Takaisin kirjoituspöydälle, part 12: Jamie MacDonald

Surprise! This one is exceptionally in English! The intro and outro are in Finnish, so if you don’t speak our beautiful and insanely hard language, don’t be discouraged. The podcast will flip to English in a minute or so.

My guest this time is Jamie MacDonald, the host of Think Helsinki Think. I really liked the small bit in Jukka Lindström’s episode about otherness in comedy, so I decided to focus this episode on the subject. I think Jamie is a perfect comedian to talk about it, because … have you ever forgotten your dick at somebody else’s flat? Well, he has. His current stuff is mostly about being ”other” in our society.

We laugh more than in any previous episode. We also realize that English language seems more competitive than agrarian Finnish language.
Continue reading