Suomen Saturday Night Live – kädenlämpöinen vai kulmikas?

Maikkari ilmoitti, että legendaarinen Saturday Night Live tuodaan Suomeen – mutta ei uusintana jenkkilähetyksestä, vaan suomalaisena versiona. Vastaanotto lähipiirissäni on ollut ristiriitainen. Toiset odottavat varovaisella innolla, toiset ovat luovuttaneet jo heti kärkeen peläten, että siitä tulee uusi Putous.

Putous ei ole SNL, eikä sen pitäisi ollakaan. Ilta-Sanomien kolumnisti toteaa ”Putous nimittäin on jo valmiiksi Suomen Saturday Night Live – härmäläisen sketsiviihteen kivijalka tällä vuosisadalla. Miksi se pitäisi korvata?”

SNL ei ole Putous

En ole ihan varma, yritetäänkö SNL:llä korvata Putous, mutta toivottavasti ei. Nämä kaksi ovat ihan eri maailmasta, vaikka molemmat ovat livesketsiviihdettä. SNL ei ole matalimman yhteisen nimittäjän mukaan menevä helppo kevyesti kirjoitettu ohjelma. Tuotannot ja lavastukset ovat melko kevyitä, kirjoitus ei. Yhtä hyvin voisi kysyä, yrittikö Slayer korvata Beatlesin, koska molemmat ovat kitaravetoista länsimaista populaarimusiikkia, jossa basisti laulaa.

Putous ei ole SNL monestakaan syystä. Putous on ihan tarkoituksella sellainen mikä se on, ja yleisömenestys osoittaa, että resepti toimii kansan syville riveille ja myös perheen pienimmille. Hyvää työtä he ovat Putouksen kanssa tehneet, vaikka eivät minua lämmitä niin yhtään – koska en ole kohderyhmää.

Primetimessä on eri meininki, ja pitääkin olla. Alkuperäinen SNL alkaa kello 23.30/22.30 aikavyöhykkeestä riippuen. Ei tuohon aikaan tarvitse olla hassuja eläinhahmoja koko perheelle. Voidaan tehdä muutakin kuin puhevika ja hassu hattu -huumoria.

Suosikkinäyttelijöitä vai kirjoittajia?

SNL:ssä kirjoittajat/esiintyjät ovat järjestään kaikki improteatterilaisia ja/tai stand up -koomikoita, eivät ainoastaan yleisesti hauskoina pidettyjä näyttelijöitä. Tähän sääntöön ei ainakaan tämänhetkisessä castissa ole poikkeuksia. Tarkistin viimeisimmän kauden tyypit. Tämä on siksi ohjelman kannalta olennaista, koska nämä tyypit ovat nousseet kuuluisiksi itse kirjoittamillaan jutuilla, eivät näyttelemällä.

SNL:ssä on särmää ja säröä. Ensimmäinen SNL alkoi George Carlinin pitkällä monologilla. SNL on ohjelma, jossa Fear soittaa ja pistää punkkareiden (ml. Ian MacKaye) kanssa paikat paskaksi. SNL on ohjelma, jossa Sinead O’Connor repii paavin kuvan ja saa median repimään pelihousunsa. Louis CK vetää alkumonologin teemoista Israel vs. Palestiina, rasismi ja lasten hyväksikäyttö. Ei tuota tehdä alkuillasta, tai perheen päättäjät kääntävät kanavaa hyvin nopeasti.

Toivo säröstä elää

On mahtavaa, jos saamme Suomeen Saturday Night Liven, joka on uskollinen hengelleen. Jos sen sijaan saamme vain uuden Putouksen vanhan Putouksen tilalle, on hölmöä maksaa Lorne Michaelsille ja NBC:lle brändistä, jonka ugrit laimentavat. Toivon, että tälle tulee riittävästi rosoa ja rohkeutta. Luulen, että tiedämme kohtalon siinä vaiheessa, kun kirjoittajien ja esiintyjien nimilista julkaistaan.

Toivon sydämestäni, että tästä ei tehdä kädenlämpöistä hassuttelua. Suomi on valmis vähän rankemmallekin.

Hankalampaa komiikkaa, kiitos!

Seurasin toisaalla keskustelua, jossa porukka puhui siitä, miten oma komiikan seuraaminen on muuttunut sitä myötä, kun on kaivautunut syvemmälle komiikkaan. Osa tuntui menettäneen intonsa, osa innostuneensa kahta kovemmin.

Mitä enemmän olen tonkinut, mitä enemmän olen rutinoitunut, mitä laajemmin olen nähnyt, sitä enemmän olen tympääntynyt heikkoon kirjoittamiseen. Nauru syntyy, kun kaksi toisiinsa näennäisesti epäsopivaa asiaa yhdistyvät yllättävällä tavalla. Jos yllätys puuttuu, tulee vain nihkeä olo.

Kun joku kertoo niukasti puhujan suuhun sopivaksi muokattuja urbaanilegendoja omina juttuinaan lavalla, olen todella vaivaantunut. Kyllä se silti osaan porukkaa uppoaa, vaikka takahuoneessa facepalmataan.

Jos joku kertoo juttua, jonka punchlinen näen kilometrin päähän, tuntuu pahalta. Olen semisti jo turhautunut, jos joku yrittää ajaa läpi tulla / saada / kakkonen -kaksoismerkityksiä muutoin suorassa vitsissä. Ne kaikki on kuultu tuhanteen kertaan, ja täytyy olla todella ovela kierre, että saisi rakennettua yllätyksen. Onneksi tuo tunne auttaa karsimaan ison osan moisista hasardeista omista jutuista. Kunpa osaisin karsia kaikki.

Laiskan kirjoittamisen inhon vastapainoksi alkaa nauttia enemmän komiikasta, joka on hankalaa. Hankala komiikka ei ole automaattisesti hyvää, koska hankaluus saattaa syntyä myös huonosta jutun rakentamisesta. Hyvässä hankalassa komiikassa ei ole välittömästi ihan selvää, mistä on kysymys ja silti juttu saadaan pysymään kasassa. Esimerkiksi Kristen Schaal, Jon Dore ja Tig Notaro tekevät tuota erinomaisesti. Tässä Tigin esimerkki Conanin paneelista:

Vaikka käyttää aikaa ja ajatusta komiikkaan, aika harva tulee komiikkasnobiksi. Aivan samalla tavalla kuin monet pitkän linjan muusikot fanittavat Ramonesia, hyvin kirjoitettu simppelimpikin huumori on mahtavaa. Kun Anthony Jeselnik pudottaa täydellisen likaisen onelinerin tai Sarah Silverman kertoo hölmön pieruvitsin, olen ihan aseeton.

Minulla on hyvä fiilis, koska vaatimustaso television suomalaisessa huumoriviihteessä tuntuu nousseen. Kun luit tuon edellisen virkkeen, saatoit vetää herneen nenään, koska sinun mielestäsi tämänhetkinen ohjelma X on ihan paska. Tietenkin, kuraa on aina, mutta huippu on paljon korkeammalla kuin ennen.

Suosittu huumori näytti ennen tältä:

[Tästä kohdin on poistettu Pulttibois-video, koska se otettiin alas lähteestään.]

Nyt suosittu huumori näyttää ihan muulta. Hassu hattu ja puhevika ei enää kanna sketsihahmokilpailuiden ulkopuolella, onneksi. Yhä useammassa ohjelmassa on tiukasti kirjoitettua huumoria ja jotain muuta kuin mies-pukeutuu-naiseksi tai ”stereotyyppiä edustava vähemmistöläinen pannaan arkipäiväiseen tilanteeseen silittämään alhaisimpia ennakkoluulojamme myötäkarvaan” -tyyppistä kamaa.

Suomalaisen televisiohuumorin lähitulevaisuus näyttää lupaavalta. Toivottavasti sitä ei latisteta kädenlämpöiseksi koko perheen helpoksi hassutteluksi.