Kolme päivää Lontoon komediaa

Hei hei, kallis, kylmä ja kostea Suomi. Lähdin Lontooseen, jossa on halpaa ja aina timanttiset säät. Tällä matkalla oli kaksi keskeistä teemaa: satunnainen pällistely ja elävä viihde. Koska aiemmilla reissuilla vakioturistinähtävyydet oli hoidettu, ei tarvinnut käydä katsomassa, mitä kaikkea siistiä British Museumissa olikaan tuotu Egyptistä.

Nautin elävästä viihteestä kahden komiikkaillan verran. Yksi Comedy Storessa ja yksi hyväntekeväisyyskeikka Bloomsbury Theatressa. Lontoossa vaan pitää mennä katsomaan komiikkaa, koska se on yksi maailman kolmesta komediapääkaupungista. (Muut: New York, Los Angeles.)

Comedy Store on erittäin takuuvarmaa kamaa – joskin tällä kertaa ei ollut ihan niin supertimanttinen ilta kuin aiemmilla kerroilla. Normiesiintyjien lisäksi kaksi uutta aktia oli siellä myös tekemässä viisiminuuttisen, kuten aiemmillakin kerroilla. Toisesta näki todellakin, miksi uudelle aktille oli annettu tilaisuus Comedy Storessa. Toisesta ei. Se olisi ollut satunnaisessa helsinkiläisessä open mic -illassa ollut keskimääräistä heikompi. Pääesiintyjät olivat tasaisen varmoja, mutta aiempien kertojen “holy shit, tämä on ehkä kovinta ikinä” -fiilis ei päässyt syntymään.

Kävin myös vilkaisemassa Bloomsbury Theatressa Sex Appeal IV -hyväntekeväisyysshow’ta, jolla kerättiin varoja Brook-hyväntekeväisyysjärjestölle. MC:nä oli Al Murray, joka vetää settinsä Pub Landlord -hahmolla. En ole stand upissa hahmokomiikan ystävä, mutta tässä tapauksessa pitää tehdä poikkeus. Saatana, että oli kova. Loppuunmyydystä teatterista Al poimi neljä tyyppiä, joiden kanssa hölmöiltiin aluksi ja myöhemmin tehtiin callbackeja about jokaisen aktin välissä. Kaksi näistä oli Erik the Swedish Viking ja Henry The Finn, digital marketer (arvatkaa, kuka). Joko teatterissa on paljon pohjoismaalaisia, tai sattuma korjasi satoa.

Tiesin, että siellä oli paljon esiintyjiä. En ymmärtänyt täysin, kuinka paljon. Oletin, että ei se ihan loputtomiin kestä, ja sovin tapaamisen kaverin kanssa teatterin liepeille 3 h 15 min aloituksen jälkeen. Olin väärässä. Kesti 3 h 40 min. Rahalle vastinetta.

Pari päivää Pariisin Charlie Hebdo -terrori-iskun jälkeen totesin, että on aika käydä katsomassa musikaalia, jossa tehdään satiiria jonkun uskonlahkon profeetasta ja uskomuksista. Vilkaisin The Book of Mormonin. Olen kuullut siitä niin paljon ylisanoja, että odotukset olivat täysin mahdottomalla tasolla. Musikaali lunasti täysin mahdottomat odotukset. Se on juuri sitä, mitä voisi kuvitella, jos tuosta aihepiiristä kirjoittaisi musikaalin South Park: Bigger, Longer, Uncutin hengessä. En ole suuri musikaalien ystävä, ja tykkäsin kovaa.

Mormoonijärjestön reaktio The Book of Mormonin satiiriin oli se, että he ostivat mainostilaa ohjelmalehtisestä ja totesivat siinä sympaattisesti, että “The book is always better”. Vaikka musikaali satirisoi heidän uskonasioitaan, musikaalissa myös vahvistettiin stereotyyppiä siitä, että he olisivat muille hirmuisen kohteliaita. Tätä stereotypiaa näyttää tuo vastaanotto vahvistavan aika hyvin.

En ole ihan varma, olisiko The Book of Mormon laillinen suomalaisten uskonrauhalakien valossa. Minusta jumalanpilkan tulisi olla asianomistajarikos, ja mikäli asianomistaja ei valita, kaikki lienee OK.

Tickets, please