Linnatuulessa

Tulemme autolla Tampereelta keikalta nelihenkisellä autoseurueella. Tampereen ja Helsingin välissä luontevasti karkeasti puolimatkassa on Tervakosken Linnatuuli. Pysähdymme sinne.

Minulla on suhde Linnatuuleen. Koska Tervakoskella ei ollut voimakkkaasti virikkeitä 15-vuotiaalle nuorelle kollille, ajoin 1992 mopolla Tervakoskelta Linnatuulen avajaisiin. Voitte nähdä Linnatuulen seinällä valokuvia avajaisista. En löytänyt itseäni kuvista, mutta meininki vaikutti tutulta. Oli Valiojäätelö-kuumailmapallo ja moottoritielle parkkeerattuja Hiaceja. Jotta saisitte kiinni, minkä verran viihdettä oli tarjolla Tervakoskella: Samana vuonna ajoin marraskuun pakkasessa 15 kilometriä mopolla Riihimäelle Klamydian keikalle, koska Ramones oli jättänyt Kanta-Hämeen kiertueohjelmastaan. Siksi loppuosa tästä tarinasta ei yllätä minua mitenkään.

Jäämme Linnatuuleen kahville/suklaapatukalle/dallaspullalle. Puhumme niitä näitä, mitä tunti keikan jälkeen nyt puhutaankin. Käytännössä käymme Freudin tuotannon läpi. Olemme kolkytjotain ja jossain määrin valistuneita komiikan saralla, mutta meisseli-/fjoosa-/pieruhuumori naurattaa meitä edelleen. ”Jossain on joku, jonka pillu haisee ihan sormelle!”

Joni pieraisee äänekkäästi, koska komiikan konkurssissa yksi farttaus ei muuta tilannetta miksikään. Naapuripöydästä muutama nuori kolli kääntää päänsä ja sanoo jotain meille. Emme saa selvää, koska heidän artikulaationsa ei ole timanttista. Väärin tulkitsemisen pohjalta Joni pyytelee vaisusti anteeksi naapuripöydältä. Naapuripöytä toistaa pikkuisen päättäväisemmin, ”ootko sä se Pilluralli Pro?” Koska Joni on ammattilainen ihmisille karismaattisesti puhumisessa, hän toteaa ”ai, mä luulin, että kuulitte kun mä piereskelin”. Pienen hämmennyksen jälkeen pääsemme yhteisymmärrykseen siitä, että Joni todellakin on Pilluralli Pro.

Keskustelu johtaa neuvonpitoon siitä, että kuinka loistava kyseinen video on. (Se on ykköskamaa, siitä ei ole pienintäkään epäselvyyttä kenenkään keskusteluun osallistuvan tiimoilta, lähinnä neuvotellaan siitä, onko se tosi hyvä vai paras audiovisuaalinen esitys ikinä.) Kollit käyvät lyhyesti Jonin tulevaisuudensuunnitelmia läpi. Ohutta pettymystä on aistittavissa siihen, että Pilluralli Pro 2 ei ole tuloillaan.

Koska Joni suhtautuu suosioon siten, että ymmärtää sen avaamien mahdollisuuksien arvokkuuden, mutta kuitenkaan ei halua olla julkkis, hän kääntää tervakoskelaisten huomion pois kertomalla, että minä olen Tervakoskelta. Keskustelemme lyhyesti siitä, mistä kaupunginosista kukakin on. Tiedostamme keskustellessamme sanan ”kaupunginosa” naurettavuuden puhuttaessa Tervakoskesta. Tervakoskella ei ole sanaa kaupunginosalle, joten käytämme kiertoilmausta ”mistä päin Tervakoskea on”. Uhkoilan tyyppi on se, joka on voimakkaimmin äänessä. En osaa sanoa, miten hän suhtautuu kotikaupunginosaani Patalaan. Patala on Tervakosken Töölö, mikä on vähän kuin toteaisi Guantanamon osaston 3F olevan kivempi kuin 2D.

PIeni hiljaisuus syntyy, kun keskustelun kummalliset käänteet tiputtavat meidät kaikki hiljalleen kyydistä. Kolme tervakoskelaista kundia omaksuvat voimakkaammin roolinsa. Se hiljainen on ihan hiljaa. Se, joka katsoo olennaiseksi käyttää aurinkolaseja toukokuussa kello 23 Tervakosken Linnatuulessa, koettaa vetäytyä syrjään ja teeskennellä coolia niukalla menestyksellä. Eniten esillä oleva heistä kysyy erinomaisen kohteliaasti pienen tauon ja rohkeuden keräämisen jälkeen Jonilta, että olisiko mitenkään mahdollista ottaa kaverikuva. Koska Joni on symppis, hänen julkisuudenhakuisuus/-välttelyakselillaan hän päätyy hakuisuuden puolelle ja toteaa kohteliaasti, että totta kai. Pojat ottavat kaverikuvan. Jonista kuoriutuu organisaattori ja hän päättää tarkastaa, että tulihan kuvasta hyvä, koska olisihan se noloa, jos kuva ei olisikaan kelvollinen. Kuva on reaktioista päätellen paras ikinä.

Pojat kiittävät. Heidän perjantai-iltansa on pelastettu, mikä on tämän tarinan paras asia. He koettavat vilpittömästi antaa tunnustusta ja toteavat, että on se Linnatuuli huikea paikka, ensin siellä näkee Martina Aitolehden ja sitten Joni Koivuniemen. Jos ei ottaisi asiayhteyttä huomioon, tämä rinnastus ei kovinkaan voimakkaasti imartelisi. Saan täysin kiinni heidän fiiliksestään, koska ymmärrän, että kollien viitekehys on paikkakunnalla, jossa 90-luvulla oltiin vuosia täpinöissään, kun JUICE TULI JUMALISTE SEURATALOLLE SOITTAMAAN! Juice! Se ei tee heistä huonompia ihmisiä, mutta voisi se aurinkolasijäbä ottaa ne lasit sisätiloissa pari tuntia auringonlaskun jälkeen pois.

Kun pääsemme perille Helsinkiin ja parkkeeraamme auton, päädymme autoseurueemme kanssa Töölössä Fellowsissa yhdelle-kolmelle oluelle. Kerron seurueellemme paikallistietämyksen suomalla kokemuksella, että ne tervakoskelaiset eivät olleet matkalla mihinkään, vaan oikeasti viettämässä aikaa tyhjällä huoltoasemalla perjantai-iltana yhdeltätoista. Siellä, mistä tulen, se on ihan validi vaihtoehto, koska virikkeitä on niukasti. Ne tyypit olivat viisi kilometriä kotoaan, ja kukaan ei pidä matkalla ensimmäistä breikkiä viisi kilometriä kotinsa ulkopuolella. Tämän tajutessaan yksi meistä toteaa ”ei vittu” ja hän on tavallaan oikeassa ja tavallaan väärässä.

Opinnäytetyö: Koomikon rooli

Toni Jyvälä kirjoitti lopputyönsä Metropolian Esittävän taiteen koulutusohjelmaan stand up -komiikasta. Se on lukemisen arvoinen.

Käypä lukemassa, minä odotan kyllä tässä.

Noin. Eikös ollut ihan jees? Tämä jäi hyvänä oivalluksena tuolta mieleen:

Oleellisinta ja ehdottomasti tärkeintä on kuitenkin yllättävyys ja tuoreus. Asioita täytyy osata tarkastella uudelta ja yllättävältä kantilta. Itse koen suunnatonta nautintoa jos stand up -esitystä katsoessani naurujen lomassa havahdun ajattelemaan: ”Enpä ole koskaan ajatellut asiaa tuosta näkökulmasta.” Kukaan ei halua kuulla yleistyksien vahvistuksia ja stereotypioiden todistelua. Niiden kuulemisesta ei makseta.

Vituttaa kuin Batmaniä äitienpäivänä. Täpinöissä kuin Ritari Ässä Kittilässä.

Treenasin huomisen settiä ja mietin, että pystynkö olettamaan, että Ylioppilasteatterin yleisöstä riittävän iso osa on nähnyt riittävästi Tarantinon leffoja, että saa kiinni viittauksista niihin. Tulin siihen tulokseen, että voin olettaa, vaikka on riski, että rajaan pienen osan porukkaa ulos. Olisin valmis uskomaan, että stand upia aktiivisesti katsomaan hakeutuvasta porukasta hyvin iso osa on nähnyt Kill Billin, Pulp Fictionin ja Django Unchainedista edes trailerin.

Jos olen väärässä, oma häpeäni se on. (Häpeä kestää tässä tapauksessa kahdesta kolmeen minuuttia.) Kun ottaa viittauksen johonkin, rajaa osan yleisöä ulos, mutta samalla tulee enemmän sinuiksi viittauksesta kiinni saavien kanssa.

Jos olisi niin iso stara, että on oma yleisönsä, voisi vetää vielä marginaalisempia viittauksia. Patton Oswalt viittaa yhdessä jutussaan ”My set is like a Pixies song”, vaikka olisi voinut ihan hyvin sanoa Nirvana Pixiesin sijaan. (Cobain kertoi varastaneensa Pixiesiltä säkeistöt hiljaa – kertsit kovaa -biisirakenteensa.) Brian Posehn voi olettaa, että hänen yleisölleen on kristallinkirkasta, millaista on Slayer. Hän voi jopa olettaa seuraavassa Comedy Central -spesiaalissaan, että edellisen spesiaalinsa on nähnyt niin moni, että punchlineksi riittää viittaus edelliseen spesiaalin Slayer-vitsiin.

Vaan kun ei ole stara. Veikkaan, että puolet minut juuri lavalla nähneistä ei edes tunnistaisi minua, jos törmäisi puoli tuntia keikan jälkeen kadulla.

Miksi tuollainen otsikko tässä postauksessa? Kovin moni luultavasti ei heti oivalla, miksi Batmania vituttaa äitienpäivänä. Sen sijaan jokainen 80-luvulla kasvanut tietää, miksi Ritari Ässä on ihan täpinöissä Kittilässä. 90-luvulla syntyneet ovat ihmeissään moisesta. …ja 90-luvulla syntyneet ovat vanhimmillaan jo 23. Johan aika kulkee.

Finishing Finishing Jubilee Street

Istun kahvilassa. Kuuntelin juuri loppuun Nick Caven Finishing Jubilee Streetin, joka kertoo siitä, kuinka Nick Cave on kirjoittanut juuri pari biisiä sitten samalla levyllä kuullun kappaleen ”Jubilee Street”. Tämä postaus kertoo siitä, mitä minä tein Finishing Jubilee Streetin loppumisen jälkeen.

Näpyttelen läppäriin uusia juttuja. Katson kuinka viereisen pöydän turhautunut pukumies tuijottaa vihaisena konettaan ja tiuskii puhelimeen. Toisella puolellani kolme hymyilevää äitiä vertailee parikuukautisia aikaansaannoksiaan. Vastapäisessä pöydässä huolettoman näköinen isosilmälasinen tyttö syö hitaasti salaattia ja kertoo elämästään kaverilleen.

Jotta saisi kosketettua, pitäisi koettaa samastua ihmisiin, mutta juuri nyt koen olevani aivan ulkopuolinen. Koetan keksiä uutta juttua huomiseen settiin, mutta kaikki ideat tuntuvat nihkeiltä. Tunnin päänhakkaamisen jälkeen ketsuppipullo aukeaa ja uusi kuuden punchlinen mittainen juttu syntyy. Huomenna tiedän, toimiiko se.

Radikaalit koomikot taitavat kokea olevansa yhteiskunnan ulkopuolisia voimakkaammin kuin 35-vuotias helsinkiläinen toimistotyöntekijä läppäri sylissä ja latte edessä.