”Have I offended someone?”

Aika usein kirjoittaessani ponnauttelen muutaman kaverin kautta jutunraakileita, jotta voin varmistaa, että he käsittävät ne sillä tavalla kuin olen tarkoittanut. Arkoja aiheita käsitellessä väärinkäsityksen vaara roikkuu koko ajan ilmassa. Eikä niitä arkoja aiheita olisi muuten niin mielenkiintoinen käsitellä, mutta niistä usein irtoaa se jännite, joka purkautuu punchlinen kohdalla nauruna.

Olen nähnyt keikkoja, joissa yleisö on kääntynyt esiintyjää vastaan yhden harkitsemattoman vitsin takia. Ei se ole aiheesta kiinni, vaan käsittelytavasta. Jos puhuu naisten tai lasten lyömisestä ”siitäs-sai”-asenteella, aika moni ei ota vitsiä vain vitsinä.

Kerran näin jopa yhden yleisön edustajan vetävän herneet nenään etnisien vähemmistöjen solvaamisesta – ja saavan loppuyleisön puolelleen. Hän nousi ylös ja ilmoitti, että nyt nuo läpät ovat oikeasti rasistisia. Sen esiintyjän keikka oli siinä kohtaa taputeltu.

Pariin kertaan olen kuullut, että omatkin läppäni käsitetään täysin päinvastoin kuin olen ne tarkoittanut. Yksi tyyppi tulkitsi jyrkästi rasisminvastaisen ja rasisteja pilkkaavan jutun rasistiseksi. Suoraan homofobian vastaisen läpän ja homofobeja pilkkaavan jutun voi ilmeisesti tosi vahvalla yrityksellä tulkita homofobiseksi. Sarkasmi on vaikea laji, ja se jättää kuulijallekin tilaa tulkintaan. Pienet muutokset sanavalinnoissa ja kehonkielessä saattavat pyöräyttää jutun toisesta tulkinnasta toiseen äärilaitaan. Kunpa olisin mestari tässä. En ole.

Munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia, joten monet taiteilevat raja-aidalla, jossa on ihan oikea väärinkäsityksen riski. Minäkin. Mitä taitavampi tekijä, sitä pitemmälle hän voi mennä kamassaan. Aiemmassa postauksessa kehuin Louis CK:n taitoa tehdä tätä, ja hehkutin viimeisimmällä kiertueella kuultua ”Of course… but maybe” -läppää. Nyt siitä on verkossakin kunnollinen versio.

http://youtu.be/bkjmzEEQUlE

Jos jokaisen lauseen tuosta pätkästä tulkitsee suoraan ilman mitään huumoria, se saa Louis’n näyttämään täydelliseltä persläveltä, joka haluaa tappaa lapsesi. Koska hän tekee tuon niin hyvin, on ihan ilmeistä, ettei hän tarkoita sitä niin. Tietenkin. Mutta ehkä…

Comedy Centralilta tuli tänä keväänä Anthony Jeselnikin kymmenosainen sarja The Jeselnik Offensive. Jokaisessa jaksossa käsiteltiin ajankohtaisia aiheita ja vaikeita aiheita mahdollisimman julmalla tavalla. Välillä meni yli ja totesin itsekseni, ettei tuota olisi tarvinnut kenenkään ihmisen ikinä ääneen sanoa. Välillä nauroin ääneen enemmän kuin mitään televisiota katsoessa. Tämä klippi on rajalla, kun Jeselnik, Posehn ja Benson puhuvat AIDSista ja vauvoista. En tiedä, onko tuo jo liikaa. Yhtä kaikki, tuo on mestarillista taiturointia sieluttoman kylmyyden ja hauskuuden välillä.

Liian monet koettavat pelata shokkiarvoa vain shokin takia. Ei sillä ole väliä, onko se juttu shokeeraava vai ei. Kunhan se on hauska, mikä vain menee. Yleisö kyllä kertoo aika nopeasti, ettei pelkkä shokkiarvo lennä. (Tämän takia kuuntelen lähes jokaisen setin jälkikäteen perstaskussa nauhoittaneelta kännykältä.) Kun likainen juttu tippuu naamalleen, se on paljon kauheampaa katsottavaa kuin puhdas juttu, joka nyt ei vaan tänään lähtenyt. Vielä pahempaa on nähdä juttu, joka oikeasti on pohjimmiltaan naisvihamielinen, homofobinen tai rasistinen – eikä se lennä.

En tähtää shokeeraamiseen, eikä minulla ole koskaan ollut setissä mitään järin järkyttävää. Silti joskus tasapainoilen rajalla. Varmasti jonkun mielestä olen mennyt ylikin, vaikkei olisi käsittänyt väärin. Eivät nämä ole kuitenkaan vain vitsejä. Nämä ovat jopa vitsejä.

Tämän postauksen otsikko on lainattu Frank Zappan kokoelma-albumista, johon on kasattu hänen parhaat satiiriset biisinsä. Satiiri on helppo käsittää väärin.