Louis CK Tukholmassa Globenissa 23.3.2013

Kun tuli tieto, että Louis CK tulee Tukholmaan Globeniin, päätös lähdöstä oli sekunneissa tehty. Tällä hetkellä kukaan koomikko ei ole niin kovassa nousussa kuin CK. Jos saisin vapaasti valita koko maailmasta, ketä menisin katsomaan, menisin CK:ta. Odotukset olivat siis kohtuuttomalla tasolla.

Keikka alkoi hitaasti. Ei mitään lämppäreitä, ei mitään kummallisuuksia. Ensin Led Zeppelin soi salissa pitkään hiljaisella ja sitten vaan valot pois ja Louis lavalle. Kärkeen pari huomiota Tukholmasta ja sitten kiertueen materiaalin kimppuun.

Seurasi puolentoista tuntia hyvää. Sitä samaa se oli, mitä nuo aiemmatkin Louis’n myöhempien aikojen spesiaalit – eli tiukkaa tasaisen hyvää kamaa, jossa muutamia huippukohtia, kuten naapurifantasia, ajatelma kyynärpäistä sekä tisseistä ja varsinaisen setin lopettanut yksi parhaista CK-jutuista ikinä: ”Of course… but maybe….”

Of-course-but-maybessä Louis tekee sen, mitä usein on todella tyylikkäästi tehnyt; esittää ihan käsittämättömiä ja kauheita ajatuksia, ajaa itsensä nurkkaan, ja saa silti yleisön puolellensa. Ei se ole vaikeaa toivoa pahaa vaikkapa pähkinäallergikoille ja sotaveteraaneille, mutta on aivan käsittämättömän vaikeaa saada sen jälkeen yleisö puolelleen ja uskomaan, että kertoja ei ole huono ihminen. Paras netissä näkyvä esimerkki tästä on vuoden 2004 setti materiaalia, jonka Louis CK pohjusti YouTubessa sanoilla ”very fucked up jokes that I mostly never told again. Just a strange set I did in Eugene Mirman’s room in the East Village”.

Puitteet eivät olleet parhaat mahdolliset. Komiikka toimii paremmin pikkuisen ahtaassa ja intiimissä tilassa kuin isossa jäähallissa kymmentuhatpäisen yleisön edessä. Siitä huolimatta tuo setti oli ihan timanttia.

Huhtikuussa tulee ulos spesiaali, joka luultavasti pohjautuu pitkälti samaan materiaaliin kuin tämä keikka, joten sieltä nämä jutut pääsee lopulta tsekkaamaan. Siitä spesiaalista tulee kova.

Tämä oli hieno ilta. Minulle tämä ilta Globenissa oli isompi kuin se, mitä siellä vuonna 1995 tapahtui. (4-1! Den glider in!) Nyt se on nähty.

Komediaturistina New Yorkissa

Koska tykkään komiikasta ja olen innokas maksamaan lentolipuista, kävin komiikkaturistina New Yorkissa. Sillä kaupungilla on kallis maine, mutta loppupeleistä lennot maksavat vain rahtusen enemmän kuin Etelä-Eurooppaan, majoituksen saa kohtuullisen järkevään hintaan (Chinatownissa vastaavantasoinen hotelli oli halvempi kuin Joensuussa) ja kaikki muu on halvempaa – myös komiikka.

Joka reissulla pitää käydä Comedy Cellarissa. Tällä kertaa siellä oli reipas kattaus koomikoita, joista etukäteen eniten kiinnosti Kurt Metzger. Ilta venähti alkuperäisestä ja paikalle tuli yllätysesiintyjinä Earthquake, Jeff Ross ja Mike Birbiglia. Kuinka kova ilta oikein voi olla, jos yllätysesiintyjinä on sekä Ross että Birbiglia? No, 12 dollaria + two drink minimum -tiistai-ilta. Aika hyvä.

+ Mike Birbiglia, Earthquake and Jeff Ross unannounced.

Keskiviikkona kävin jonottamassa Late Night with Jimmy Fallon -monologiharjoituksiin liput. Fallonin varsinaisen show’n nauhoituksiin joutuu varaamaan liput pitkälle etukäteen, mutta monologitreeniin saa liput menemällä riittävän aikaisin ennen klo 12 jonottamaan NBC Experience Storeen.

Monologitreenissä Fallon kertoo lyhyesti studiosta ja monologista ja ajaa läpi liudan samana päivänä kirjoitettuja vitsejä, joita aikoo käyttää saman päivän ja seuraavien päivien monologeissa, jos yleisön reaktio on suotuisa. Monologikirjoittajat seuraavat vierestä. Illalla voi katsoa televisiosta, mitkä jutut pääsivät perille ja mitkä eivät. Paljon jonottamistahan tuossa on, mutta onhan tuo mielenkiintoinen kokemus, jos haluaa nähdä, miten late night -ohjelmaa tehdään.

Jos kiinnostaa, miten late night -monologi rakennetaan, tämä on ihan puhdasta kultaa.

Fallon-monologin jälkeen kävin illalla vetäisemässä open mic -vedon Eastville Comedy Clubissa. Täkäläiset open mic -klubit ovat paljon suomalaisia vastaavia karumpia. Yleisöä ei ole ketään muita kuin koomikot. Porukkaa on esiintymässä paljon, mutta iso osa porukasta ei ole paikalla kuin vähän ennen vetoaan, ja vähän sen jälkeen katoavat. Tuolle samalle lavalle loppui Louien ensimmäinen kausi, mutta sitä tähtipölyä ei enää tällaiselle illalle rapise.

Kaikki esiintyminen on hyvää treeniä, mutta hieman mietityttää, ohjaako pelkille koomikoille esiintyminen väärään suuntaan. Yhdessä jutussani on punchline, joka minusta on ihan liian ilmeinen, mutta testatessa sitä oikealla yleisöllä se on toiminut joka kerta. Koska koomikot näkevät, mihin olen menossa jutullani, se ei heitä naurata. Sen sijaan metahuumori naurattaa ihan suhteettomasti. Sanon ensin tahallani kliseisen latteuden ja totean perään ”ooh, this is going to be edgy”, ja saan kunnolliset naurut. Oikealle yleisölle testattuna tuo ei ole kolmesta kokeilusta toiminut kuin kerran – koska se vaatii, että yleisö tuntisi stand upin kliseet (lentokoneruoka, naiset ja miehet, kissat ja koirat).

Paikalliset lavat ovat aika pienieleisiä.

Torstaina oli vuorossa Carolines, jossa oli kovassa nousussa oleva Moshe Kasher ja Natasha Leggero. Yllätysesiintyjien kanssa on käynyt tällä reissulla hyvä säkä, ja niin tälläkin keikalla. Todd Barry paukkasi sisään ja veti vartin verran pyytämättä ja yllätyksenä. Kelpasi minulle.

Leggero ei ole ihan tolkuttomasti uudistanut settiään vanhasta, mutta silti oli mukava nähdä. Erikoisena improvisaationa hän söi neljänneksen eturivin pöydässä olleesta pizzasta. ”Are you going to finish that?” Suomalaisilla komiikkaklubeilla on aika harvakseltaan ruokatarjoilua. Vielä harvemmin (teko?)turkis kaulassa syödään eturivin safkat. Tuo kuulostaa oudolta, mutta se toimi sillä hetkellä.

Moshe Kasheria odotin vielä enemmän. Moshe on kovassa nousukiidossa. Luin lentokoneessa Moshen omaelämäkerran Kasher in the RyeThe True Tale of a White Boy from Oakland Who Became a Drug Addict, Criminal, Mental Patient, and Then Turned 16 melkein kokonaan. Kirjassa kuvattu kova lapsuus näkyy jutuissa, mutta nykyinen Moshe on kiltti ja yllättävän feminiininen herrasmies. Tyyppi kirjoittaa hyvin ja värikkäästi, esittää hyvin ja on kiinnostava persoona – mitä muuta oikein voi vaatia? Muutama iso telkkarijuttu vaan lisää, niin hänestä voi tulla iso nimi.

Carolines. Odotukset katossa. 10 minuutin päästä Moshe Kasher ja Natasha Leggero lavalla.

Vielä mahtui yksi esitys tälle reissulle. Olin jo Suomesta käsin ostanut liput Amy Schumerin keikalle Gotham Comedy Clubille. Lämppärinä oli Mark Normand, joka pehmensi laskua navanaluskomediaan käsittelemällä vaikeita aiheita heti pohjalle. Muutama harmaahapsinen kansalainen hieman pyöritteli silmiään. Lisää silmienpyörittelyä oli luvassa seuraavan esiintyjän kohdalla.

Koska minut oli totutettu liian hyvään tällä matkalla, lähdin oletuksesta, että pakkohan tänne on tulla joku tosi kova nimi yllätysesiintyjäksi lämppärin jälkeen. Esimerkiksi Schumerin poikaystävä Anthony Jeselnik olisi kelvannut oikein hyvin. Täydeksi yllätyksekseni täällä esiintyivät vain ohjelmaan merkityt ihmiset. Mitäs pelleilyä tämä on?

Schumer oli myynyt talon täyteen. (Kasher/Leggeroon olisi ollut vielä lippuja jäljellä, ja omanikin ostin Natashan Twitterissä jakamalla alennuskoodilla!) Onhan se kova tekijä. Ihan ansaitusti on saanut oman TV-show’nsa. Se alkaa huhtikuun lopussa Comedy Centralilla. Katsotaan, mitä tulee.

Naapuripöydässä oltiin ihan ihmeissään/haltioissaan siitä, kuinka tuollainen kiltinnäköinen nainen voi noin rumaa juttua heittää ja ”she don’t give a shit”. Tämän sanoi tyyppi, joka selvensi koko keikan ajan tyttöystävälleen ja käyttäytyi kuin persläpi. Kun tyttöystävä kävi vessassa, hän tankkasi taskustaan kokaiinia. (Tai jotain muuta nenän kautta vedettävää, joka saa sinut käyttäytymään kuin hyperaktiivinen persläpi.) You know, it’s not Amy not giving a shit. It’s you.

Schumerin yleisö oli paikallisittain häkellyttävän homogeeninen porukka. Kaikki olivat valkoisia. Kaikki. Tätä ei tapahdu juuri missään show’ssa. Tätä hän myös kommentoi lavalta. Suomi-poika ei ihan täysin ymmärrä, mikä hänen komediassaan on noin voimakkaasti etnisesti profiloivaa, koska minun korvaani nuo jutut ja teemat ovat ihan normaaleja stand up -juttuja ihan normaaleista aihepiireistä, vaikkakin pikkuisen tavallista rankemmalla otteella. Ehkä minun korvaani ne ovat tuollaisia, koska olen niin valkoinen ettei valkoisemmaksi pääse.

Gotham oli symppis.

Vaikka Suomessa on hyvää komiikkatarjontaa, saavat nuo New Yorkin tyypit vaan aikamoisen määrän hyviä esityksiä aikaan joka viikko. Tuonne pitää palata, taas.

Justin Timberlake yllättää

90-luvulla oli N’ Sync -niminen poikabändi, jossa oli muuan Justin Timberlake. Ei paljon kiinnostanut. Sitten Timberlake lähti soolouralle, ja kuului jotain huhuja siitä, että vuoden 2006 soololevy ei olisi enää teinitytöille suunnattu ja hyvin tehty. Ei silti kiinnostanut.

Tämän jälkeen Timberlake keskittyi näyttelemiseen. The Social Networkissa oli aika hyvä rooli, ja Justin alkoi näkyä taas meikäläisen tutkalla. Sitten alkoi näkyä kaikuja muuallakin. Saturday Night Livessä oli hienoja vetoja Lonely Islandin kanssa, kuten tämä:

Sitten Timberlake teki History of Rap -vetojen sarjan Jimmy Fallonin show’ssa, neljänä eri kertana. Tämä jälkeen Justin oli jo erittäin selkeästi kartallani.

http://youtu.be/2EPl0OGz2Cg

History of Rap, osa 3

http://youtu.be/B8wfWO06yp8

Timberlake isännöi toissaviikon Saturday Night Liven, joka oli paras yksittäinen SNL pitkään aikaan. Splitsiderin arviossa ovat samaa mieltä, vaikka pientä kritiikin häivettäkin on ilmassa.

Kuluneen viikon ajan tämän postauksemme sankari oli joka päivä vieraana Jimmy Fallonin show’ssa. Viikko päättyi tuossa ylläkin mainittuun History of Rap 4 -vetoon. Ihan järjetön karisma tuolla äijällä. Paljon muutakin timanttista syntyi, kuten kaksi absurdia ”ei tämän pitäisi toimia, eikä tässä ole mitään järkeä, mutta toimii sittenkin” -henkistä sketsiä: Steve Carellin kanssa tehty pukukauppasketsi ja aivan mahtava ”Young Jimmy Fallon and Justin Timberlake sing at summer camp”.

En olisi ikinä uskonut sanovani näin, mutta täytyy todeta: Justin Timberlake on tällä hetkellä ihan tulessa.