Lisää kirjoja stand upista: American Scream: The Bill Hicks Story & Bill Hicks – Agent of Evolution ja muita opuksia

Aiemmassa postauksessa kävin läpi viime aikoina lukemiani stand up -kirjoja. Kun vauhtiin päästään, niin vaahdotaan nyt parista Bill Hicks -kirjastakin.

Ei ole mikään suuri salaisuus, että pidän Bill Hicksiä kaikkien aikojen parhaana koomikkona. Siksi olen päätynyt lukemaan parikin Hicks-elämäkertaa.

Cynthia Truen kirjoittama American Scream: The Bill Hicks Story on kolmannen käden tietoa. True ei ole ikinä tavannut Hicksiä, ja teos rakentuu kuoleman jälkeen tehdyille haastatteluille. Siitä huolimatta kertomus pysyy komeasti kasassa, eikä jää pinnalliseksi. Kirjan painopiste on Hicksin komediassa ja urassa, ei niinkään Hicksin alkoholin, sienten ja hapon täyteisessä elämässä. Tarinasta käy ilmi hyvin ilmiömäiset vedot nuorena ja läpimurron tienoilla tasapainottelu. Tämä on ehdottomasti suositeltava tapaus Hicksistä kiinnostuneille.

Hicksin lapsuudenystävä Kevin Boothin Michael Berthin avulla kirjoittama Bill Hicks – Agent of Evolution kertoo aivan toisenlaisen tarinan. Boothin tarinassa Hicks on riippuvuuksien riivaama surullinen ja väärinymmärretty koomikko, joka vasta kuolemansa jälkeen sai ansaitsemansa arvostuksen. Onhan tuo kiinnostava tarina, mutta ei se ihan 430 sivun verran kiinnostava ole. Suosittelen Hicksistä kiinnostuneita nappaamaan ennemmin American Screamin lukuun.

Amazonin arvosteluissa oli kehuttu Mel Helitzerin Comedy Writing Secretsiä. Menin halpaan. Kirjassa on jonkin verran ihan fiksua tavaraa komiikan kirjoittamisesta yleensä, mutta se on kuorrutettu parillasadalla sivulla todella marginaalista ja pikkuisen liian yksityiskohtaista neuvoa. Meininkiä kuvaa hyvin se, että kirjassa on kappale, jossa on uhrattu monta sivua yksityiskohtaisille ohjeille onnittelukortteihin huumorin kirjoittamiselle. Tämän voi ihan hyvin jättää kauppaan.

George Carlinin Braindroppings on mahtava teos. Se on kokoelma Carlinin lyhyitä kirjoituksia. Jotkut kirjoitukset ovat listoja, jotkut lyhyitä ajatelmia. Mitään yhdessä pitävää sidettä kokoelmassa ei ole, paitsi Carlinin tyyli. Se on sitä, mitä Carlinin stand up -setit olisivat, jos ne kirjoittaisi paperille. Esimerkkejä: ”People who should be phased out: Guys who wink when they’re kidding, Actors who drive race cars, Men who have one long, uninterrupted eyebrow” (ja muutamankymmentä muuta), essee otsikolla ”Coolest T-Shirt”, lista ”Some favorite oxymorons: live recording, plastic glass, limited lifetime guarantee” (ja parikymmentä muuta). ”The invisible hand of Adam Smith’s seems to offer an extended middle finger to an awful lot of people.” Irtonaisina palasina tämä näyttää käsittämättömältä, mutta kirjana putkeen luettuna toimii.

Franklyn Ajayen Comic Insights on haastatteluteos, jossa koomikot puhuvat komiikasta. Ensimmäisen vajaan 50 sivun aikana Ajaye kasaa pienen how-to -tiivistelmän, ja sen jälkeen pureutuu haastatteluihin. How-to on virkistävän erilainen kuin muiden kirjojen tässä ohje yksi, tässä ohje kaksi, tee juuri tasan näin -lähestymistapa. Haastattelut ovat mielenkiintoisia sirpaleita koomikon elämästä, mutta en näe niitä jatkumona ”näin tehdään komiikkaa” -johdannolle. Haastatteluteoksena tämä on yhtä hienoa kamaa kuin I Am Comic -dokumentti ja aiemmassa postauksessa mainitsemani Satiristas.

Aktin jälkeen

Kun setti on ohi, vajoan keikanjälkeiskoomaan. Riippumatta siitä, miten keikka on mennyt, menen viideksi minuutiksi vakavaksi ja käyn läpi, mitä tuli sanottua.

Tuon kooman aikana näytän vakavalta ja maani myyneeltä, vaikka olisin kuinka iloinen. Vuoden parhaan keikan jälkeen istuin alas ja minuuttia myöhemmin minut 25 vuotta tuntenut kaveri kysyi, että onko kaikki kunnossa. Niin vakavalta näytän.

En tiedä, mistä tämä ilmiö tulee.

22 min comedy FTW

Splitsider on comedy movies:

”Every week, shows like Modern Family, 30 Rock and Community leave me breathless with laughter. They’re on my TV. Free. Week after week they wipe the floor with Shrek sequels, Apatow bromances and, of course, the contemporary road trip flick that cost me both a ten spot and an otherwise lovely afternoon.”

”Let’s just look at 2010 as an example. Here’s a list of the major comedic films released this year: Cop Out, She’s Out of My League, Hot Tub Time Machine, Date Night, Death at a Funeral, MacGruber, Get Him to the Greek, Grown Ups, Dinner for Schmucks, The Other Guys, Vampires Suck, Lottery Ticket, Piranha 3D, Jackass 3D, and Due Date. And we’ve got Little Fockers to look forward to next month.

Anything in that list that really blew you away? That, provided you even saw it, you want to see again? It’s a list of movies that runs the gamut from awful to pretty good.

What about TV shows? Well, here’s an incomplete list of comedic TV shows that Splitsider editor Adam Frucci and I say are great: Louie, 30 Rock, Community, Parks and Recreation, The Office, Eastbound and Down, Archer Bored to Death, Modern Family, Delocated, The League, and It’s Always Sunny in Philadelphia.

Each of these shows has multiple episodes, from as few as 6 to as many as 24. Each show has much more content than any of the movies that were released this year. And And I’d argue that they’re all better —- richer in pure comedic content — than any major comedic film to come out this year. And feel free to disagree, but given the choice between one and the other, would you really give up all those shows for that list of movies? I’d be happy giving up the movies for the shows, myself.

It seems that by breaking comedy up into more digestible chunks, we can actually enjoy much more of it over time.”

Katsoin lentokoneessa Grown Upsin, joka oli sopivaa katsottavaa jetlagisena unen ja valveen välimaastossa. Olisin silti mieluummin katsonut kolme jaksoa Louieta tai Eastbound and Downia. 22 minuuttia materiaalia on voittajan valinta.

Louis C.K. on losing the audience

Louis C.K. / New York Times:

I don’t really worry about losing the audience. What’s that movie with Tom Cruise as a car race guy? “Days of Thunder.” Robert Duvall teaches him that when there’s a car crash, and you can’t see because of the smoke, you just go straight through. If you follow their insecurity and their anxiety around, then you’re chasing their problems, and nobody knows what’s going on.

The week in NYC

I spent this week hitting the open mics in New York. Here’s the short version: I had a blast. Everything was different than back home in Helsinki, both in good and bad.

This is the long version: If you want to go to perform at an open mic in Helsinki, you have two permanent choices and some assorted one-shot chances every now and then. The permanent open mic clubs are On The Rocks every Wednesday and Comedy Club Rööperi at Old Anchor every first Saturday of the month. (Edit later: As of September 2012, there are more opportunities, but not anywhere near the amount that they have in New York) If you want to get some practise in New York, you have ten or so choices EVERY WEEKDAY NIGHT. Badslava.com has an excellent list of the mics.

I did four different mics in NYC and only one of those had non-comedians in the audience. (Jason, thanks for showing up!) From what I’ve been told, I’ve understood that this is how they roll. Then again, with the amazing and vibrant stand up comedy scene with ten or so open mics every night and dozens of professional shows any day you want, the supply is way bigger than the demand.

The rooms I visited were The Z Room, Treehouse Comedy, Stand Up NY and Your Parent’s Basement Comedy Show at Identity Lounge. Z Room had the nicest host (Darra ”Like Dat” Boyd), Treehouse had the best comedians, Stand Up NY had by far the best facilities and the Identity Lounge had an actual non-comedian audience.

Some of the open mics here are pay-to-play. 5 USD for 5 minutes seems to be the usual rate. That is not a significant amount of money, but still a clearly different mindset than in Helsinki. Because we get actual audiences in Helsinki – and occasionally paying audiences (whoa!) – for open mics, the comedians are there to make it worthwhile to the audience and won’t be charged.

Helsinki is active, but still the comedy supply is quite limited. If you want to compare, last Saturday in Comedy Club Rööperi in Helsinki there were more than 100 people in the audience. That is 80 more than the biggest audience I saw in New York, which was a dozen comedians and a couple of random audience members. People were sitting on the floor because we ran out of chairs. This was a really good one, but not that exceptional. It’s pretty much business as usual in Helsinki.

Everybody was really supportive at all the open mics I went and everyone was really nice to me. It might have helped that I’m this weird Nordic guy, which apparently is exotic in NYC – and I’m not there to compete for the same spots the other guys are doing. After each set they complimented me and so on. Being a Finn, I can’t take a compliment – my first honest reaction is that ”oh, that’s just small talk and common courtesy, they didn’t care about my stuff at all”. (It still is my reaction, you don’t lose your Nordic habits overnight.)

The guys in Finland said when I left ”awesome, NYC open mic comedy clubs must be really hip and cool and glamorous”. No, they’re not. They are mostly empty rooms. The NYC guys wonder ”what, you got real audiences for open mics? Paying audiences who indicate with laughter which bits work and which don’t? I am so coming there.” Yeah, but check out the number of opportunities available. You got ten times more opportunities in one night than we got in one week. Eventually, it all balances out. I was glad to be here, but I’ll be glad to be back home in Helsinki, too.

I’ll definitely do this again next time I’m in New York. I had fun, and the sets went nicely despite me doing them in my second language.

(Tällä kertaa vedän englanniksi, jos joku sattuu Googlella tänne löytämään etsiessään ”foreigner in New York stand up open mics” tai ”open mic Helsinki” -hakusanalla. Pian palataan taas perinteiseen suomenkieliseen ohjelmistoon.)

Stand Up NY

Stand Up NY

Tänään oli vuorossa Stand Up NY, joka on ihan oikea stand up -klubi. Aiemmat vedot olivat baareissa, jotka eivät varsinaisesti olleet suunniteltu stand upiin.

Edelleen hämmästyttää open mic -yleisöjen pienuus. En ole vielä nähnyt yhtään katsojaa täällä, ja ei ole kuulemma mitenkään poikkeuksellista. Tällä open miceissä vedetään koomikoille.

Kaikki, joiden kanssa juttelen, kertovat, että juuri täällä open micissä on hirmu mukava meininki ja tuetaan sekä jeesataan toisiaan, mutta muualla se on tosi dog-eat-dog -meininkiä. Enpä tiedä. Minulle ainakin kaikki ovat olleet ihan poikkeuksellisen mukavia. Ehkä se on tämä erikoisena etnisenä pohjoismaalaisena täällä olo, mikä tasoittaa tietäni. Pääsevät NYC:n tyypit ihmettelemään, miten Suomi-poika vetää kummallisella aksentilla.

Tänään kävin katsomassa Comedy Cellarissa kovan kattauksen: Todd Barry, Julian McCullough, Chuck Martin, Nick Griffin, Myq Kaplan ja Sherrod Small. Ihan joka ainoa noista veti törkeän hyvin. Barryyn ja Kaplaniin olin tykästynyt jo aiemmin. Tänään ne vetivät juuri niin hyvin kuin odotinkin, eivätkä silti olleet kumpikaan illan kolmen parhaan esiintyjän joukossa.

Huomenna on vuorossa reissun viimeinen open mic Identity Bar & Loungessa.

I think Anne Frank didn’t do Foursquare.

Ensimmäinen open mic kotimaan ulkopuolella

Vedin tänään ensimmäisen setin kotimaan ulkopuolella. Aloitin New Yorkista, The Z Room -open mic Pinetree Lodgessa.

Olin etukäteen lukenut, että täällä ei ole mitenkään harvinaista, että open micissä vedetään lähes pelkästään koomikoille. Eihän siinä muuten mitään, mutta koomikot eivät naura millekään, kun he näkevät useimmiten jo etukäteen, mihin punchiin setuppi on viemässä.

Yleisössä oli vain ja ainoastaan 20 koomikkoa. Olin kolmantena. Ensimmäinen tyyppi ei saanut hymähdyksiä kummempaa. Toinen tyyppi sai muutaman hörähdyksen. Paransin tuosta, mutten kovin pitkälle. Vanha kunnon Volcom-läppä skulasi. Pari tyyppiä kätteli ja onnitteli heti keikan jälkeen, joten eipä se ilmeisesti penkin alle mennyt. Vaikkei porukka keskimäärin nauranut kenenkään millekään jutulle, ilmapiiri oli rohkaiseva kaikille.

Illan emäntänä oli Darra ”Like Dat” Boyd. Krapulaisesta nimestään huolimatta hän oli herttainen ja ystävällinen.

Jälkikäteen huomasin, että muilla oli paljon harmittomampia aihepiirejä kuin minulla kaiken maailman kansanmurhien ja kirurgian keskellä. Ehkä en osaa kirjoittaa helpoista aiheista.

Huomenna on vuorossa Philin suosittelema Treehouse Comedy.

Matkalla keikalle metrossa kuulutettiin peräkkäin kaksi kuulutusta. ”A crowded subway car is no place for unlawful sexual conduct.” sekä ”Please give your seat to the elderly, disabled or pregnant.”

Well, there were no elderly, disabled or pregnant people there, but luckily enough, the subway car wasn’t that crowded.

New York, NY

Reilun tunnin päästä hyppään bussiin ja matkaan kohti lentokenttää ja sitä myötä New Yorkia. Käyn viikon verran NYC:ssä ja Atlantic Cityssä kääntymässä. Koska New York on stand upin Mekka, komiikkaa sisältyy reissun ohjelmaan reippaasti. Tarkoituksenani olisi itse vetää neljä open mic -vetoa ja käydä katsomassa yksi muiden vetämä.

Maanantai: The Z Room @ Pine Tree Lodge Bar & Grill.
Tiistai: Treehouse Comedy @ Treehouse
Keskiviikko: Jos saan slotin, niin Stand Up New York (signup livenä, first come, first serve)
Torstai: Your Parent’s Basement Comedy Show @ Identity Bar & Lounge

Keskiviikkona käyn yleisön edustajana Comedy Cellarissa vilkaisemassa, mitä Todd Barry ja Myq Kaplan (+4 muuta jantteria) tietävät.

Ne, joiden kanssa olen jutellut, ovat kyselleet, että miten olen saanut junailtua nuo spotit itselleni. Olen järkännyt ne pitkälti tämän yhden erinomaisen open micit NYC:ssä -sivun ja aktiivisen meilin käytön avulla, ei siinä mitään sen kummempaa magiikkaa vaadittu. Hyviä vinkkejä tarjoilivat myös open micejä tuolla testailleet Phil ja Zoë (Thanks!). Phil oli käynyt nykäisemässä setin tuolla Treehousessa ja suositteli.

Open micejä on New Yorkissa ihan järjetön määrä, pikalaskemalla useammankymmentä joka viikko. Jos verrataan Helsingin tilanteeseen, niin Helsingissä on On The Rocks joka keskiviikko ja Comedy Club Rööperi kerran kuukaudessa. Ei ihme, että New Yorkissa pystyy treenaamaan aika paljon kovempaa vauhtia kuin täällä kaukaisessa Helsingissä.

Aika monet open micit ovat maksullisia, mikä suomalaisesta näkökulmasta on vähän hassua. Tosin, se maksu on 1-2 drink/item minimum tai $5, joten eipä tunnu missään sen jälkeen, kun on lentänyt ensin mantereelta toiselle.

On myös kysytty, että onko minulla jokin tavoite tässä rykäisyssä. Ei mitään muuta sen kummempaa kuin kokeilu, että miten paikalliseen yleisöön uppoaa meikäläisen tyyli ja saanko vedettyä neljä hyvää vetoa.

Tästä tulee hyvä reissu.